Elämme kaikista pimeintä aikaa nyt kun lehdet ovat lähestulkoon pudonneet puusta, eikä lunta ole vielä maassa. Pelkkää mustaa. Pimeys synnyttää myös väistämättä synkkiä ajatuksia.

Ajantaju häviää ja huomaan jälleen sulkevani toimiston ovet viimeisenä. Kävelen pitkin syksyisen viimaista katua ja laitan äänikirjan soimaan kuulokkeistani. Tuuli iskee luihin ja ytimiin. Puheenpälätys tavoittaa äänihermon. Hei, tämähän on se kirjailija, joka suuttui joskus Twitter-kommenttini myötä.

Huomaan, että ajatukseni karkaavat äänikirjasta ihmisiin, joiden kanssa on joskus mennyt välit poikki. Pohdin syitä eri elämän tapahtumille. Pohdin viime aikojen kriittisyyttäni, onko se tarpeen. Todennäköisesti. Onko se oikein? Todennäköisesti. Pohdin pitkästä aikaa sitä typerää, menneisyydestä tuttua kysymystä, mitähän muut ihmiset ajattelevat minusta… Vastaus tupsahtaa päähäni odottamatta, myöskin jostakin kauan unohtuneesta lähteestä: Eivät varmaan mitään hyvää… Onko se totta? Todennäköisesti ei.

Joskus asiakeskeisyyteni ymmärretään negatiivisuutena tai jonkinlaisena henkilökohtaisena asiana, vaikka se ei sitä ole. Koen olevani mukava ja lunki tyyppi, mutta tietynlainen suoruus ja avoimuus saattavat tulla joskus ulos väärällä tavalla. Se on outoa, koska aikaisemmassa elämässäni olin se, joka ei varmasti uskaltanut sanoa kenellekään yhtään mitään. Saati sitten suoraan tai kritiikinomaisesti. Minä olin se, joka nieli myös muiden paskan. En sanonut kenellekään mitän vastaan. Olin kynnysmatto. Nykyään tilanne on erilainen. Olen terveemmällä tavalla mukana. Mutta minun ”terve” ja ”normaali”, ei välttämättä ole toiselle sitä. Samaistun todella paljon Miisa Nuorgamin sanomisiin, vaikka en ole tutkituttanut itseäni sen suhteen, olisinki jotenkin ”kirjolla”.

Esimerkiksi sosiaalisuus – mitä voi vaikka sanoa. Just esimerkiksi, että on kärkkäitä mielipiteitä. En mä esimerkiksi ole tiennyt, että ne on jollain tavalla kärkkäitä tai että ne on jotain, mitä ei vaikka pitäisi sanoa tai että mikä nyt on OK sanoa, mikä ei ole OK sanoa ja mikä niin kuin missäkin tilanteessa.

Mulla ei ole semmoista kauhean selkeätä sosiaalisten normien tajua. Mun rivien väleissä ei ole mitään. Jos mä sanon jonkun asian, niin mä tarkoitan ihan siis ihan kirjaimellisesti, niin kuin sananmukaisesti sitä.

Mutta sitten on paljon asioita, mistä ollaan totuttu puhumaan ehkä vähän jotenkin silleen kierrellen ja kaarrellen ja sitten niihin kuuluu jo siihen asiaan, että tänne rivien väleihin nyt kuuluu ne asioita. Niin sitten kun ei tiedä niitä, mitä siellä kuuluis olla ja tietää vaan, että kun sanoo jonkun asian ja itselle se on vaan tasan se asia ilman mitään painotusta mihinkään suuntaan. Ilman mitään mielipidettä tai kannanottoa. Niin se, että ihmiset lukee ne helposti jotenkin kantaa ottavina ja kärkkäinä.

– Miisa Nuorgam Yle Kioskissa

Olen muunmuassa somessa tällainen. Enkä aina edes tajua, että se on jotenkin outoa tai ”negatiivista”. Olen misantrooppi, nihilisti, asiakeskeinen. Sitä on vaikea muuttaa. Mutta olen myös mukava! Ainakin omasta mielestäni. ”Be kind”, on elämänohjeeni. Ystävällisyys ei maksa mitään.

Olen polttanut sillat aika harvan ihmisen kanssa. Se määrä on laskettavissa yhden käden sormilla. Jos tähän lasketaan ihmiset, joihin en koskaan ehtinyt oikeastaan tutustua kunnolla, määrä on hieman enempi. Mutta ei se överiksi mene.

Joskus sanotaan, että kertoo ihmisestä itsestään paljon, jos pistää välit poikki. Tavallaan joo, mutta vikaa voi olla myös heissä, joiden kanssa ei yhteiselo suju. Itse olen nykyään sitä mieltä, että paskaa ei tarvitse sietää keneltäkään. Joskus ajattelin, että se tekee minusta leppoisan, jos en sano mitään. Nykyään ajattelen tästäkin aivan toisin päin. Oma virheensä, jos ei tule minun kanssa toimeen. Minut on todella hankalaa saada pahoilleen tai suuttumaan. Sitä varten pitää oikeasti tehdä töitä ja olla vittumainen.

Ensimmäinen muistoni ”välirikosta” on, kun kirjeenvaihtokaverini suuttui minulle. Olin alakouluikäinen ja huvikseni nappasin jonkun heppatytön yhteystiedot ristikkolehden lasten kirjekaverin hakupalstalta. Lähettelimme toisillemme muutamia kirjeitä ja valokuvan itsestämme, tottakai. Taisin antaa vääriä signaaleja, kun tyttö meni ilmeisesti ihastumaan minuun. Siitä sitten säikähdin ja päätin jättää kirjoittamatta. Väsyin myös kirjoitteluun, se kävi melkoisesti työstä, kun piti jatkuvasti olla kertomassa arjestaan toiselle. Kun lopetin kirjoittamisen, sain pian uuden kirjeen. Tässä kirjeessä tyttö sitten haukkui minut pataluhaksi, kun mukamas olin luvannut kirjoitella ikuisesti, tai jotain sinne päin. Ehkä sanoinkin jatkavani kirjoittamista. Mutta äkäinen kirje oli silti kohtuuton. Olimme lapsia, mutta tuo oli ensimmäinen ”särö” jonkun kanssa. Vaikka emme koskaan tavanneet toisiamme.

Vastaavaa on tapahtunut minulle myös Internetissä. Olen saattanut kommentoida ”väärää” somepostausta tai tuonut jonkun asian esille eriskummallisella tavalla ja siitä on sitten suutahdettu. Enkä puhu edes mistään Somevaarista tai Twitter-sekopäistä.

Syitä, jonka takia minuun on petytty, loukkaannuttu:

• Sanoin väärän jutun
• Minut ymmärrettiin väärin
• Annoin vääriä signaaleja
• Olin väärässä
• Puutuin kiusaamiseen

Nykyään blokkaan ja mutetan herkästi. On harmillista, että vaikka henkilössä ei olisi muuten mitään vikaa, jotenkin se viimeinen ikävä kohtaaminen tulee mieleen jopa profiilikuvan näkemisestä. Olen päättänyt, ettei minun tarvitse enää nähdä näitä ja suljen mieluummin koko profiilin pois minun someavaruudestani.

Syitä, jonka takia olen itse katkaissut kokonaan välit, blokannut, estänyt, poistanut elämästäni:

• Toistuva henkinen väkivalta tai manipulointi
• Patologinen valehtelu
• Itsekkyys tai narsismi
• Läheisteni vahingoittaminen
• Ahdistelu
• Stalkkaaminen
• Kiusaaminen
• Sekoilu
• Elämäni tai valintojeni arvostelu
• Erikoinen käytös

Vuosien varrella toistuneet vastoinkäymiseni ovat saaneet minut eristäytymään. Tapasin joskus ihmisiä. Kunnes ihmiset satuttivat minua, pahasti. Mitä useampi särö tulee, sitä vähemmän haluaa enää tavata ketään. Olen kasvattanut itselleni aika kovan kuoren. Sitä voi kutsua resilienssiksi, mutta myös ikäväksi lieveilmiöksi. Minua ei enää kiinnosta ihmiset niin paljon kuin joskus muinoin. Hitto siitä on pitkä aika, kun olin ihmisten seurassa.

Tämä on ironista, sillä pärjään hyvin sosiaalisesti esimerkiksi työympyröissä. Olen myös somessa melko aktiivinen. Mutta tosielämässä olen täysi erakko ruutuni takana.

Näistä puhumme psykoterapiassa joka viikko. Koitan opetella elämään ihmisten kanssa. Välillä se on haastavaa. On hankala kasvattaa takaisin useaan kertaan menetettyä luottamusta. Kuka seuraavaksi on se, joka satuttaa?

Absurdeinta on, että vieläkin syytän jossain määrin itseäni. Minussa on pakko olla vikaa, kun näin on käynyt. Ehkä juuri siksi se vika on ihan muualla.

Tiedän itse olevani virheellinen. Sanon joskus vääriä asioita. Kaikki sanovat. Teen joskus vääriä asioita. Kaikki tekevät.

Mutta ehkä juuri tämä itsetietoisuus osoittaa, että minä en kuitenkaan ole se tarinan pahis. Koska uskon, että rakkaus voittaa aina. En koskaan lyö takaisin. Sen jälkeen kun minun ei anneta enää rakastaa, on aika vain polttaa se helvetin silta ja jättää kaikki ikävä taakseen. Sen jälkeen voi taas paremmin.

Tämä kirjoitus on jaettu someen. Voit kommentoida Mastodonissa tai Threadsissa.