Juuri kun kuvittelee, että tilanne ei voisi hullummaksi mennä, niin se menee.

Asia kerrallaan.

Kyllä tämä tästä.

Herään aikaisin. Kahdeksan tuntia unta. Käytävään laturin päähän asetettu puhelinherätys toimii hienosti. Olen pakotettu nousemaan ylös, kävelemään ja kyykkäämään sammuttaakseni hälytyksen. SleepTown blokkaa puhelimen käytön iltaisin ja Freedom varmistaa, että aamuisin ja iltaisin ei tule plärättyä aikasyöppöjä.

Työpäivä on työntäyteinen. Tällä viikolla on tuplamäärä töitä, kun puolet porukasta on WordCampissa.

Kolme varttia nukkumaanmenohetkeen. Poikani nukahti näköjään sohvalle. Taidan itsekin simahtaa pian.

Yli yhdeksän tuntia unta. Näköjään viikonloppuna nukun liikaa ja viikolla liian vähän. Tähän pitää saada jokin korjaus ensi viikolla. Taidan siirtää taas herätyksen eri huoneeseen, niin on pakko nousta ylös, jotta saa sammutettua hälytyksen. Se ehkä auttaa, ehkä ei. Minulla on taipumusta jopa käveltyäni ryhtyä takaisin nukkumaan. En todellakaan ole hyvä heräämisessä.

Päätän, että en tänään lähde juoksemaan. Viikon liikunnalliset päivät jäävät nyt kahteen, mutta se on joskus tällaista. Ei sitä aina ihmeisiin pysty. Pitää olla armollinen itselleen, tuttu mantra minulle.

Näinä vapaapäivinä kun rutiinit on hoidettu kello kahteen mennessä ja loppupäivä on täysin ilman suunnitelmaa, vapaata tekemistä, en oikeastaan edes tiedä mitä tekisin. Luen kirjoja ja katson sarjoja ja elokuvia, mutta näiden jälkeen – mitä seuraavaksi? Tulee sellainen tietynlainen mystinen eksistentiaalinen ja identiteetillinen kriisi.

Mitä minä olen ilman työtäni, Dudea? Olen perheenisä, nörtti, jonkin sortin harrastemuusikko, keskinkertainen Overwatch-pelaaja, kirjoittelija, somettaja, juoksija? Silti tuntuu, että en ole mitään, jos en koodaa, kirjoita tai kehittele jotain luovaa.

Näinä päivinä on positiivista se, että olo on freesi ja on aikaa istua ja hengitellä. Negatiivista se, että jokin minussa haluaa täyttää tuon ajan tekemisellä. Kun pitäisi nimenomaan opetella sitä tekemättömyyttä. Ei aina tarvitse olla luova ja aikaansaava. Miten saisin tämän taottua kallooni? Vähintään etsin jotain uutta äppiä, lasken jotain uutta taulukkolaskentaohjelmaan tai kehittelen jotain uusia ideoita. Miksi aivoni eivät pysähdy?

Mielessä on käynyt, että jatkaisin kirjan kirjoittamista tai musiikin tekemistä. Mutta tiedän, että pakkomielteisyyteni iskee silloin pintaan ja perfektionistinen tekeminen ei istu yksiin vaativan ja aikaavievän työarjen kanssa. Näihin hommiin ei yksi sunnuntai-iltapäivä riitä. Ehkä sitten lomalla.

Särvin cappucinoani ja mietin. Töissä tulee olemaan kiireinen kesäkuu ja maanantai hieman ahdistaa. Tarvitaan kipeästi lisää tekijöitä, sinänsä näen asian positiivisena ongelmana. Mutta stressi ja paineet tarttuvat helposti. Loppuviimein haluan muistaa, että kukaan ei ole kuolemassa, ne ovat vain verkkosivuja. Kukaan ei ole täydellinen. Hoidetaan hommat niin hyvin kuin voidaan. Sen pitää riittää.

Nyt ei kuitenkaan ole aika miettiä huomista, joten kirja tai videopeli auki.

Lukuvinkki: Pekka Saurin kolumni: Vallataan digikeskustelu – Liian pitkään on voivoteltu somen myrkyllistä ja aggressiivista ilmapiiriä

Kaksitoista tuntia. Sen verran nukun lähes putkeen. Havahdun hetkeksi aamulla, kun lapset lähtevät hakemaan todistuksiaan, mutta jatkan sitten unia.

Olen selvästi ollut unen tarpeessa. 5-6 tuntia unta ei millään riitä pitkällä aikajänteellä. Mietin, mitenhän korjaisin tilanteen ensi viikolle. Olisi vain jotenkin maltettava ja pystyttävä menemään nukkumaan aikaisemmin.

Hyvä lounas, hyvä vauhtikestävyyslenkki. Hyvä lauantai. Kello 21:53 ja nyt hieman väsyttää. Taidan mennä katsomaan elokuvaa.

Silmäni ovat kuin uunitomaatit. En ymmärrä miten sinnittelin tänne asti.