Ja taas on päivä enimmäkseen takanapäin. Palaverit ohi viiden aikaan, jonka jälkeen ”katsonpas sähköpostit ja aspatiketit”. Kolme tuntia myöhemmin…

Pitäisi opetella lopettamaan ajoissa.

Huomenna tavoite on lähteä viimeistään neljältä juhannuksenviettoon. Saa nähdä onnistuuko.

Havahdun hereille henkäni haukkoen. En saa happea. Kello ei ole varmaan vielä puolta yötäkään. En saa itseäni rauhoittumaan. Hei Pimeys, vanha ystäväni, yölliset paniikkokohtaukset ovat tulleet takaisin. Toivon, että kyse ei kuitenkaan todella ole monikosta, sillä nämä tuntuvat pahemmalta kuin mikään mitä tiedän. Kuumuus on paahtava. Minun on pakko nousta ylös.

Kävelen keittiöön. Tuntuu kuin jokin epäpyhä voima painaisi päätäni alaspäin. Lämpötilamittari näyttää lähemmäs kolmeakymmentä astetta. Nyt on tukala olla. Juon lasillisen vettä. Hengitän, tai ainakin yritän. Ehkä se on tämä kuumuus. Ehkä se on elimistössäni yhä kiertävä kofeiini. Ehkä se on venynyt maanantain työpäivä. Ehkä se on liian vähän vapaa-aikaa. Ehkä se on tämä kaikki.

Havahdun käytävän herätyskelloon. Mihin yö katosi? Nukahdinko minä, mukamas? Kello näyttää 6:30. Nousen pystyyn, tepastelen ympäriinsä. Tuntuu kuin olisin noussut haudasta. Kirjaimellisesti raskas ja väsynyt olo.

Päätän, että painun takaisin nukkumaan, nyt kun kerran pystyn taas tähän. Suljen silmäni. Avaan ne uudelleen kahdeksalta. Hampaat ja aamupala. Lenkin päätän skipata, samoin vitamiinit ja muun pienen tilpehöörin. Nyt ei kiinnosta.

Pojan kädestä kiinni. Risteyksessä sanomme heipat, poikani matkaa eteenpäin ja vilkuttaa ylittäessään suojatien matkallaan kohti kesäkerhoa.

Töissä tavallisen kaaottista. Palavereja karkeasti 10-15. Päätän, että jos selviän tämän lihamyllyn läpi, lopettelen ajoissa työt.

Puoli kahdeksalta istun yhä komentorivin ja koodieditorin välittömässä läheisyydessä. Olen päässyt lähtemään ennen viittä, mutta jatkan kätevästi hommia kotona.

Kai minä sitten olen jonkin sortin työnarkomaani.

Loma tulee kyllä tarpeeseen.

Toivottavasti paniikkikohtaukset ovat tältä erää tässä.

Come here sparrow
Watch my hand
Black and blue seeds
That’s what my hand can
Now’s the only
time I know

Tyhjä olo. Kahden julkaisun päivä. Herätys kuudelta ja heti maanantai tehokkaasti käyntiin. Kahdeksasta kahdeksaan töissä, sitten kotiin. Kotona vähän lisää nakuttelua. Onkohan minulla muuta elämää? Hikinen päivä tänäänkin. Lämpötilat edelleen 26.16-28.97 °C. Arvaatko missä on viileintä? No saunassa tietenkin, 26.16 °C.

Huomenna jatkuu hullunmylly. Asiakaspalaverit klo 10-11 ja 13-15. Voisin melkein tehdä hommia niin, että pääsen lopettelemaan esimerkiksi kolmelta. Ehkä jotain kompensaatiota voisi näistä venymisistä itselleen järjestää. Ehkä. Se on hankalaa, kun työn tekeminen on niin kivaa. Mutta se ei saisi olla liian kivaa.

Sunnuntai on päivä, jonka olen pitänyt jo pidempään ”älä suorita”-päivänä. Tänään en mieti lenkkiä, töitä tai mitään muutakaan ”rasittavaa”. Olen vain. Ja on tullut oltua. Muutama aivoton tietokonepelisessio, tylsä elokuva, vähän kirjan lukemista. Ei mitään järkevää. Siksi ei ole myöskään mitään sanottavaa. Ja hyvä niin.

Nukun pitkään. Vaikka on kuuma, uni ei estä nukkumista, kun jonkinlainen läpiveto saa aikaan mukavan, viilentävän tuulenvireen.

Päivä valuu jotenkin läpi sormien. Kirjoitan kolme firman blogitekstiä valmiiksi, syön ja valmistaudun lenkille lähtemiseen. Lenkki venyy iltakahdeksaan, koska pitää odotella älykellon latautumista.

Juoksen lapsuuden seudulleni, Asmalammelle. Pikkupojat uivat ja iloinen nauru kantautuu laiturin päästä. Mieleeni tulvivat muistot lapsuudesta. Olin joskus tuollainen poika.

Juoksen rannan polkua pitkin lammen toiselle puolelle ja pysähdyn. Olisipa taas kesä 1996. Kuuma kesäpäivä, pullorahat taskussa, asvaltti polttelee jalkapohjia, läheiseltä kioskilta mehujäätelöä ja Jaffaa lasipullosta. Nyt ei kioskia enää ole, kun vandaali poltti sen. Juoksen lammen ohi, mäen päälle. Polut vievät lapsuuden kotini eteen. Kuusiaita on kasvanut niin korkeaksi, että en enää näe taloa. Kun olin pieni, nuo puut olivat niin pieniä, että niiden yli pystyi hyppimään. Isä aina huusi, kun talvella hypimme puiden yli. Hän pelkäsi, etteivät ne ikinä kasva isoiksi, jos telomme niitä. Epätasaisuus näkyy puissa nykyäänkin.

Käännyn kannoillani ja juoksen takaisin mäen päälle. Metsä on kasvanut isoksi ja polkua ympäröivän kasvuston yli ei näe. Etsin kiveä, jolta näkee kauas Vaajakoskelle viettävälle tielle asti, mutta polku on kadonnut. Vietin tuolla kivellä paljon aikaa lapsena. Kiven vieressä on varmasti vieläkin korkea vanha mänty, joka paloi ilmiliekeissä 90-luvun lopulla, kun sytytimme vahingossa metsäpalon. Nokinen muisto säilyi puun rungossa vuosikausia.

Palan halusta soittaa isälle ja muistella menneitä, mutta sitten muistan, että isääkään ei enää ole. Minut valtaa surumielisyys. Niin monta asiaa on kadonnut. Jäljellä ovat enää nämä muistot. Jatkan juoksemista ja kolmetoista kilometriä tulee täyteen. Muistan, kuinka ensimmäistä kertaa juoksin Hankasalmen asemalta Pesälään, isäni lapsuudenkotiin, jossa hän asui eron jälkeen kun joutui luopumaan omakotitalosta. Muistan, kuinka juoksin ja keskityin juoksemiseen ja äänikirjaan, enkä tajunnut katsoa puhelinta. Olin melkein perillä, kun isäni ajoi vastaan valkoisella Toyotallaan. Hänen ilmeestään paistoi huoli, luuli että minulle oli sattunut jotain kesken lenkin. Matkaa oli kertynyt noin kolmetoista kilometriä.

Havahdun kotiovella ajatuksistani. Hyvä viidentoista kilometrin polkulenkki. Hiki virtaa ja olen kotona vasta kymmenen pintaan.

Tuntuu, että päivä vain hävisi jonnekin. Olo on silti hyvä. Elämää, ei sen enempää eikä vähempää.