Avaan vanhat muistolaatikkoni. Löydän kasan päiväkirjoja, kasettinauhurini, Walkmanin, pieniä ja isoja C-kasetteja, diskettejä, levyaseman, CD-levyjä, kirjeitä… Kasetteja en pysty kuuntelemaan, koska Walkman on epäkunnossa. Sen radio-ominaisuus kuitenkin vielä toimii.
Nostalgiaryöpyn seasta löydän myös kasetin, jolla haastattelen edesmennyttä pappaani. Tuo nauha vuodelta 1998 on harvinainen ja tiettävästi ainoa, jolla on kuultavissa rakkaan vuonna 2001 kuolleen pappani ääni. Aion digitoida muutkin nauhat ja kuunnella mitä niillä todella on. Osalla on vuonna 2019 poistuneen isäni ääntä.
Vuoden 2000 päiväkirjassa kirjoitan, että jos vanhempi minäni koskaan lukee päiväkirjaani, suosittelen laskettelemista, sillä se on hauskaa. Aika trippimäistä… Muistan kirjoittaneeni osan, osasta on täysin muistot kadonneet. Huvittaa ja vähän surettaakin lukiessa. Totta tosiaan, olen unohtanut koko lumilautailun. Lotta voisi tykätä. Tulevana talvena voisin mennä lumilautailemaan pitkästä aikaa. Eihän sitä ollut kuin reilut 20 vuotta välissä.
Pitää palata aarrearkkuni ääreen uudemmankin kerran. Tuntuu hämmentävältä, että olen ollut tällainen kirjoittaja vuodesta 1997 saakka. Aina tykännyt kirjoittaa ajatuksiani ylös. Aion jatkaa samaan malliin.
Tässä kirjoituksessa on 179 sanaa.