Sataa vettä. Ulkona on niin loskaista ja paskaista, että ei kiinnosta katsoa edes ikkunasta ulos. On kuin joulun taika olisi pyyhitty kokonaan pois. Tyttärelläkin on jostain syystä huonompi päivä. Yritän pysyä positiivisena, sillä loma on aluillaan ja on paljon hyviä asioita ympärillä. Pään ympärillä on vanne, mutta tällä kertaa se ei parissakaan tunnissa kiristy migreeniksi asti. Johtuu todennäköisesti siitä, että olen nukkunut liikaa. Yksitoista tuntia unta on kerryttänyt älysormukseen pisteet 91/100, mutta todellisuudessa liikaa nukkumista aiheuttaa lisää väsymystä iltapäivästä.
Joulujazzin soidessa pohdin, otanko vielä iltapäiväkahvit. Tunnelma on leppoisa ja pää on täynnä ajatuksia. Säädän päätöntä Obsidiania toiselle palvelimelle omien ohjeideni perusteella, koska prosessissa on muistinvuoto-ongelma. Parempi eriyttää.
Välillä mietin mihin haluni lukea ja kirjoittaa fiktiota oikein katosi. Kirjoitin kouluikäisenä paljon fiktiivisiä tarinoita. Vaatekaapin muistohyllyni tursuaa vanhoja muistikirjojani, jotka ovat täynnä kuvitteellisia kertomuksia. Aikustuttani kiinnostuin vain informaatiosta, sitten teknologiapainotteisesta informaatiosta. Sittemmin mielenkiinnon kohteeni on palannut kaikenlaiseen tietoon, mutta kuvitteeliset tarinat viihdyttävät ainoastaan elokuvien muodossa. Niissäkin toisaalta preferoin usein tositapahtumiin pohjaavia filmatisointeja. Miksiköhän näin on? Missä vaiheessa todellisuus alkoi kiinnostamaan enemmän? Pahimpina masennusvuosinani nimitin itseäni eskapistiksi ja katsoin 420 elokuvaa ja luin kymmeniä romaaneja vuoden aikana.
No, tiedä häntä. Olen tällainen taipumuksiltani ja tottumuksiltani.
Ehkä joskus.
Nyt olen tekemättä mitään järkevää.
Dokkarisuositus: Miki Liukkonen – Mitä et minusta vielä tiennyt”, muuten.
Tässä kirjoituksessa on 244 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (16:49) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Edistystä
Joulupäivä 2023 on aika samankaltainen kuin viime vuonna. Huomaan, että murehdin ja stressaan ylipäätään nykyään paljon vähemmän, kehityksen huomaa kun lueskelee ajatuksia joulupäivänä kaksi vuotta sitten. Arjen angstailu on vähentynyt graduaalisti. En ihan täysin kuivilla ahdistuksestani ole, mutta mukavaa huomata benchmarkkaillessa, että kehitystä on tapahtunut. Sitä olisi ilman lokikirjaani hankalampi hahmottaa.
Kirjoittamisesta on muutenkin hyötyä, paitsi eilen kun kirjoittamani joulukortti ei ollutkaan ihan napakymppi. En yleensä kirjoita joulukortteja kenellekään ja on selvästi parempi olla kirjoittamatta niitä jatkossakaan. Pääsin harmistuksesta kuitenkin yli juuri ja juuri voittajana, vaikka se meinasi viedä viimeisetkin rippeet uskostani itseeni kirjoittajana. Yritän oppia virheistäni, enkä jäädä liikaa tuleen makaamaan. Kyse oli enemmänkin sanamuodosta ja virhearviosta kuin kirjoittamistaidoistani. Ajatusvirheitä sattuu. Eipä siitä sen enempää, tässä kohtaa on parempi kirjoittaa aivojen komentoriville clear.
Toinen konvehtirasia auki. Vihreitä kuulia -rasia on puolillaan.
Kiireetöntä elämää. Somepäivityksiä. Just hyvä näin.
