Minun piti mennä nukkumaan valovuosia sitten.
Entisessä elämässäni olin vampyyri, yökyöpeli, oletusarvoisesti yöllä hereillä. Nykyään olen kuitenkin yrittänyt pitää rytmin jotenkin tasaisena ja arkena takarajana nukkumaanmenolle on ollut kello yksitoista illalla. Viime aikoina omat rajani eivät ole kuitenkaan pitäneet. Koodaan jotain omaa juttua, luen tai katson elokuvaa väkisin yöhön, vaikka tiedän sen vaikuttavan seuraavan päivän vireystilaan haitallisesti.
Ehkä se on jonkinlaista ahdistuksen nollaamista. Kun koko päivä on ollut täynnä kaikenlaista, ei halua ihan heti nukkumaan, vaan päivästä täytyy löytää vielä jokin kiva koukku. Viime aikoina sellainen on ollut kirjoittamisharrastuksen elvyttäminen tämän päiväkirjan muodossa. Siinä samalla on tullut hieman pakkomielteisesti koodattua omaa sivustoa entistä luettavammaksi.
Perjantai-iltana läskeilin. Ostin 30 kpl Itsudemon sushia, katsoin elokuvan ja sen jälkeen aloin pelaamaan Overwatchia 6-stackin compissa. Hävittiin kymmenen peliä putkeen. Ei ollut minun päivä, mutta tiiminä hävittiin.
Nyt makoilen jo pimeässä huoneessa ja väsyttää niin paljon, että en tiedä miten edes jaksan kirjoittaa tätä älypuhelimeni ruudulla. Sellaista olin vain tulossa sanomaan, että ahdistus on jotenkin ollut kasvussa viime aikoina. Onneksi ensi viikolla alkaa terapia ensimmäistä kertaa yli viiden vuoden tauon jälkeen.
Välillä sitä vain tulee yhtä aikaa mieleen kaikki ne hetket kun on jotain toista ihmistä loukannut. Välillä pääkoppa lyö pöytään juuri ennen nukkumaanmenoa kaikki ne asiat, joita elämässään katuu ja häpeää. Vaikka kuinka kiltti haluan olla kaikille, joskus tulee sanottua asioita liian suoraan. Etenkin tweetit on helppo ymmärtää liian mustavalkoisesti. Sitä väkisinkin miettii, että ei se muiden vika ole, sillä minä sanoin niin. Miksi edes mietin asioita, jotka muut ovat jo todennäköisesti unohtaneet? Vai ovatko?
Haluan silti uskoa, että en ihan pahimmasta päästä ole kuitenkaan.
Olen liian väsynyt. Jatketaan taas seuraavassa osassa.
Tässä kirjoituksessa on 319 sanaa.
