Silmälasikotelo jää kotiin ja maski aiheuttaa linssien huurtumisen pakkassäällä. Kaksitoistavuotias tyttäreni ei vieläkään uskalla kulkea yksin bussilla (paikallisten kesken linkillä) ja kahdeksanvuotias on samaa sarjaa koulumatkan suhteen. Pojan hakeminen koulusta sattuu olemaan samaan aikaan kuin tyttären hammaslääkäri, eli kiireen ja kaaoksen ainekset ovat kasassa. Joudun valitsemaan odotanko pojan kanssa kotona vaimon saapumista vai käynkö tyttären kanssa sairaalanmäellä. Valitsen jälkimmäisen.
Aloitan tämänpäiväisen lokin kirjoittamista linja-autossa, mutta juuri tässä kohtaa jäämme pois. Eipä matka keskustan sisällä kauaa kestä.
Jämäviikon tehtävälista ei edes näytä mitenkään ylitsepääsemättömältä, mutta viikko on muuten ikävän repaleinen. Raavittavaa siellä täällä ja tällaisia keskeytyksiä ainakin vielä huomenna. Torstai on ainoa kokonainen työpäivä. Tänään palaveria yhdeksästä yhteentoista, pikainen lounas, kotiin hakemaan tytär, hammaslääkäriin, takaisin toimistolle, kolmelta palaveriin, neljältä voisi sitten aloittaa päivän työt. Huomenna lähes vastaavanlainen shitshow.
No, pitkäänhän sitä onkin saanut viettää lähes normaaleja päiviä. Kiireen tuntuun voi joissakin rajoissa vaikuttaa keskittymällä yhteen asiaan kerrallaan.
Pakkanen tuntuu tänään harvinaisen purevalta. Katsotaan viitsinkö lähteä tänäänkään juoksemaan kylmään ja pimeään. Ehkä vedän illalla lihaskuntotreenin sisällä sen sijaan. Maanantain kunniaksi. Paitsi tänään on tiistai. Hitto, miten sekavaa.
Tässä kirjoituksessa on 239 sanaa.
