Huonot unet taustalla, en enää edes tiedä kuinka monta viikkoa putkeen. Alkaa käymään raskaaksi tämä jatkuva univaje. Alkaa ”iso pyörä heittämään”, kuten karstulalainen yhtiökumppanini sanoisi.
Tänään on maailman mielenterveyspäivä ja sattumoisin myös psykoterapiapäivä. Tavallista raskaampi terapiasessio. Tulee puhuttua tunteista. Jotenkin ne ovat olleet viime aikoina loistaneet poissaolollaan. Pitäisi sanoittaa tunteita enemmän, ”Minusta tuntuu…”.
Kaikesta väsymyksestä ja ahdistuksesta huolimatta saan paljon asioita aikaan toimistolla. On mukavaa, kun töihin pääsee rentoutumaan. Niin se vain on, työt ovat minulle iso voimavara. Ilman en jaksaisi.
Kotiin tullessa keskityn päivän rutiineihin. Istahdan alas. Kuuntelen hetken sadetta ja yritän päästä jonkinlaiseen tasapainoon. Päivä ei ole pelkkää ahdistusta tai kipua, mutta siinä on jokin outo pohjasävy. Onko kaikki hyvin sitten lopulta kuitenkin, pohdin.
Välillä päivistä ei saa kunnolla otetta, mutta silti tiedän, että ne ovat tärkeä osa matkaa. Yritän keskittyä siihen ajatukseen, että jokaisessa tällaisessa hetkessä on pieni ripaus toivoa, vaikka sen huomaisikin vasta jälkikäteen.
Tässä kirjoituksessa on 180 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (20:53) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Meh
Pakenen kaamosmasennusta ruudulle. Tekeminen virkistää, edes hieman.
Someja kun on nykyään niin monta, halusin oman Linktree-tyyppisen sivun. Koodasin sen sitten puolessa tunnissa, löytyy osoitteesta rolle.social.
Se on hämmentävää, että pitkän työpäivän jälkeen on ihan poikki, mutta silti iskee joskus kipinä koodata. Ja nyt on puolikuollut olo kello 22:22. Nihil.
Kai se on vain hyväksyttävä, että olen tällainen. Mitäpä minä muutakaan tekisin. Vapaa-aika, meh! Viihtyminen, meh! Lepo, meh!
No, pian tulee se uusi sänky. Viikolla 44. Sitten petraan. Lupaan.
(🤞)
