Levon kautta

Perjantaissa on taikaa. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla nousen herätessä pystyyn ja pysyn ylhäällä. Availen silmiäni pystyasennossa ja katson älytekniikan avaamaa aamutelevisiota. Kello on 7:00, olen jalkeilla ja jopa jokseenkin virkeänä. Unta on kertynyt kuusi tuntia, kolmekymmentäviisi minuuttia, mutta se on nähtävästi riittänyt tällä kertaa. Uniapneapisteet AHI 15-30, ensimmäistä kertaa korkeammat moneen kuukauteen. Minullahan on todettu lievä obstruktiivinen asentoriippuvainen uniapnea, olen nähtävästi vahingossa nukkunut väärällä kyljellä.

Aamulenkkikin sujuu hyvällä fiiliksellä, vaikka jalka herää yhtä hitaasti kuin aivot. Viikon tavoitteesta jää enää 400m juoksematta. Taidan silti ottaa viidennen pidemmän lenkin lauantaina, koska juokseminen on niin mukavaa puuhaa.

Pidän perjantain työpäivistä, koska suurin osa on tyypeistä on pajalla. Jotenkin perjantaissa on erityistä rentoutta, etenkin kun on saatu lopeteltua kaikki työpäivä ajoissa ennen neljää. Koodikatselmointi 14:45 ja siitä kolmen vartin jälkeen laskettelu viikonlopun viettoon.

Kotona ajoissa, iso karkkipussi vieressä ja Tähtiportti pyörimässä. Saan juuri Siipiweikkojen siivet Air Füheriin, kun Telegramiin kilahtaa viesti:

Lähden baariin mielelläni, kun kerran kysytään. Minulla on vähän ystäviä, enkä osaa itse kysyä ketään, joten olen otettu jos minua kysytään. Vetäsen wingsit naamariin ja lähden ulos. On viileä syyssää. Mukava lähteä tuulettumaan, muuten olisin vain koodannut koko loppuillan.

Baarissa on meluisaa, mutta ei haittaa. Otan kahvin, jonka saan talon piikkiin. Vielä on entisajan kantisleimalla jotain merkitystä. Turisen niitä näitä vanhojen tuttujen kanssa. Ei paljon huolet paina. Kahvin jälkeen otan holittoman lonkeron. Ihmiset vaihtuu ja jutut jatkuu. Jutut jää hieman vähiin Juhan kanssa, joka minut baariin alunperin kysyi, mutta eipä sekään isosti haittaa. Fiilis on hyvä. Ehtiihän sitä.

Kun tulen kotiin, talo on pimeänä. Kolmetoistavuotias tyttäreni istuu Macbookilla keittiössä, kyynel poskella. Huoneessa on kärpänen ja pimeä pelottaa. Näen lapseni kuin hän olisi taas nelivuotias. Voi toista. Lohduttelen, nitistämme yhdessä kärpäsen ja toivottelen hyvät yöt.

Kun nyt istun kotisohvalla kello 23:58 olen kiitollinen elämästäni. Katselen Memento mori-kalenteriani ja mietin mitä vedenjakajia tuonne seuraavaksi lisäisi. Tämä on sellainen projekti, joka kestää loppuelämän. Ja se ei haittaa, vaan päinvastoin; Se tekee elämisestä elämisen arvoista.

Isäni listasi elämänsä vedenjakajat melkein päivälleen kaksi vuotta ennen kuolemaansa. Minä haluan tehdä sen paljon aikaisemmin, mielellään samalla elämää elellessäni. Haluan kohdata tämän hetken ja reflektoida jo elänyttä elämää kunnioituksella, en katumuksella. En halua tuhlata enää päivääkään. Syleilen Memento mori-ajattelua tekemällä näistä kilometreistä itselleni ja läheisilleni merkityksellistä.

On mielenkiintoista selata omaa polkuaan ja lukea omia aivoituksiaan esimerkiksi 11 vuotta sitten. Jään lukemaan tekstiäni Jonkun lapsia me kaikki olemme, jossa ruodin vanhempieni eroa. Minähän se, vaikka en enää muista yhtään mitä kirjoitin. Materiaalia minulla on paljon. Tästä on suuri apu elämäreflektoinnissa. Nämä asiat määrittelevät minut. Näiden avulla ymmärrän paremmin nykyhetkeä ja tulevaisuutta. Näiden avulla tiedostan, että meillä on vain yksi elämä.

Vähän karkasi lapasesta.

Alunperin ajattelin, että teen pe-su vielä hieman hommia. Onneksi Juhan kutsu kylille katkaisi tämän hulluuden. Huomenna ja ylihuomenna en aio tehdä mitään. Paitsi että ei perhana, nyt on jo lauantai.

16157 askelta, 13.15 kilometriä, 5.15km juosten, 4,35 tuntia tuottavaa työtä. Perjantai on ollut minulle hyvä.

On aika painua pehkuihin…