Kävelen pitkin loskaista katua. Oikean kengän kengännauhat aukeavat. En jaksa välittää. On vaikea hengittää, kun ahdistaa niin paljon. En tohdi pitää pientä poikaani kädestä kiinni, sillä lääkäri on juuri todennut hänellä syyhypunkin käytäviä kämmenselässä.
Juuri tätä en olisi kaivannut juuri tähän väliin, vastahan ne kihomadot lusittiin alkuvuodesta. Eniten tuntuu lompakossa, neljä-vitun-sataa euroa pelkkiin lääkkeisiin, kun koko perhe pitää hoitaa. Terveys on tärkein, mutta ei ristus. Onneksi en ole nykyään enää ihan persaukisimmista päästä, mutta kyllä tämä silti tuntuu sielussa, etenkin kun raha on kivasta pois. Pitäisi osata ajatella tästä jotenkin positiivisemmin, mutta en vain nyt pysty.
Infernaalinen väsymys on ottanut vallan ja sen takia olen missannut aamun lenkin. Etäpäivä ei ota alkaakseen millään ja minun pitää todella psyykata itseni kello aamun myyntipalaveriin. Tuntuu, että tämä viikko on jotenkin tuhoon tuomittu, mikään ei lähde ja kaikki hommat tuntuvat kasaantuvan ja laahaavan hitaasti eteenpäin. Hoidan tehtävän toisensa jälkeen kunnialla ja vaikka tähän mennessä 20 tehtävää on jo tehtynä, tuntuu silti että olen maailman turhin jätkä.
Nyt tunnistan stressin. Pitäisi laittaa tarjouksia, pitäisi tehdä markkinointikamppista, PDF:ää (en aio sanoa sitä sanaa, jolla on hieman eri merkitys), pitäisi hoitaa laskutukset loppuun, pitäisi tsekata vielä tiimin koodit. Kunhan ei tarvitse enää lisätä omia hommia, vaikkapa jonkin laajemman koodaamisella, se tästä vielä puuttuisi (okei, yksi sellainenkin vielä on, mutta sitä ei lasketa).
Ärsyttää stressata, koska lähes kaikki mitä teen on kuitenkin mukavaa tekemistä, sellaista mitä teen mielelläni ja haluan tehdä. Mutta eipä se siitä kiinni olekaan, sillä kivakin tekeminen kuormittaa. Tulee aina mieleen terapeuttini sanat: ”Sinun pitää opetella laiskottelemaan” – siis oikeasti lorvimaan, rötväämään sohvalla ja sipsiä syöden. Sitä en oikein ole osannut viime aikoina tehdä.
Välillä mietin miten yksityiskohtaisesti viitsin kirjoittaa, kun juttujani voi lukea kuka tahansa mistä tahansa. Lukijoissa voi olla asiakkaita, potentiaalisia asiakkaita, työkavereita, sukulaisia tai ketä tahansa. Mutta eivät nämä mitään salaisuuksia ole. Jos en kirjoittaisi avoimesti, en olisi minä. Ajatukseni eivät satuta ketään ja ne auttavat itseäni. Tiedän mitä osaan, kuka olen ja milloin minulla on huono päivä. Avoimuudella olen päässyt tähän pisteeseen missä olen. Ei sitä auta kaunistella. Kiiltokuvat roskiin.
Tämän päivän lokikirjan kirjoitan poikkeuksellisesti kesken työpäivän, koska minun on pakko saada tämä ahdistus jollain tapaa ulos. Muuten se kasvaa ja kaikki on perseestä. Hirviö kerkesi jo tehdä pesän rintalastan sisäpuolelle, eikä sille mahda mitään. Mutta ainakin osa mustasta ektoplasmasta on vuodettu ulos, lokikirjan tekstimuotoon. Helpottaa, edes vähän.
Nyt. Jatkuu. Kaaos.
Tässä kirjoituksessa on 467 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (15:39) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
