En ole tottunut heräämään seitsemältä, mutta tänämaanantaina on myyty päivystysvuoro ja päätän mennä ajoissa toimistolle joka tapauksessa. Aamupalaveri menee kuin unessa. Juuri kun pää alkaa jotenkuten toimia yhdentoista kieppeillä, niin kouluterveydenhoitaja soittaa, että joku idiootti on ottanut poikaani päästä kiinni ja hakannut toistuvasti pienokaiseni päätä jäätä vasten. Pojalla ei isompaa vaaraa, mutta lähden heti lounaan jälkeen hakemaan lapsen koulusta.
Harmittaa, kun en pysty suojelemaan kumpaakaan lastani maailman pahalta. Onneksi ei käynyt pojalle pahemmin, vain huuli aukesi ja poskessa pieni ruhje. Puhumme paljon kotona ja ostamme herkkuja. Ehkä tämä tästä.
Nyt silmiä särkee. Tarvitsen unta.
Tässä kirjoituksessa on 111 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:31) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Hammas
Mietin aamulenkillä juostessani, että onpas mennyt hyvin pidempi pätkä, siis elämässä ylipäätään, ei ainoastaan päivittäisessä juoksemisessa. Ei ole ollut suurempia haasteita elämässä, ongelmia tai mitään muutakaan, mitä nyt silloin tällöin kuten perjantaina pientä paniikkia ja elämänkumppanin pään krakailua. Nyt varmaan jinxasin, koska eihän nähtävästi hyvä voi jatkua loputtomiin. Ilman pahaa ei ole hyvää ja ilman hyvää ei ole pahaa. Kuulunee elämään, että nämä kaksi voimaa taistelevat huomiosta. Silti aina se yllättää.
Nimittäin iltapäivällä pojalla taas lämmin otsa. 37.6 astetta. Pohdimme mistä tämä johtuu, kun muita flunssan oireita ei ole ja poika ei valittele oloaan. Kyselen hieman tarkemmin ja yhdeksänvuotias sanoo, että poskea jomottaa. Tarkistan purukaluston ja huomaan, että takahammas näyttää oudolta. Flashbackinomaisesti muistuu mieleen muutaman kuukauden takainen hammaslääkäri, jossa minua vanhempana kehoitetaan pesemään pojan hampaat jatkossa, koska plakkia löytyy sen verran paljon. Enpä ole muistanut kiireissäni koko asiaa, vaan antanut pojan pestä itse hampaansa. Vika on minun.
Minulla on nykyään jonkinasteinen hammastrauma, joka on muodostunut muunmuassa isäni kuoleman myötä. Hänellä oli vaarallinen hammastulehdus sairauden loppuvaiheilla. Mutta kukapa myöskään tykkäisi katsoa kun lapsi kärsii. Ajatus siitä, että joudun katsomaan poikani hampaan poistoa tai juurihoitoa järkyttää. Saan samantien paniikkikohtauksen.
Soitan neuvontanumeroon, jossa sanotaan, että seurailkaa tilannetta ja antakaa kipulääkettä. Kuulemma hoitoon ei tarvitse tulla, ellei kuume nouse hälyttävästi yli 38 tai kipu ei poistu särkylääkkeellä. Aamusta on tarkoitus soittaa ohjeen mukaisesti heti kello kahdeksan kiireellisen hammaslääkäriajan.
Olisin halunnut, että sunnuntai menee jossain kivassa puuhassa, eikä kamalia miettiessä. Aivoni eivät jotenkin osaa nyt päästää irti tästä vaaran tunteesta, että jotain pahaa on edessä. Vaikka poika voi toistaiseksi ihan hyvin, en pysty rauhoittumaan. Tämä homma vesittää koko loppuviikonlopun nyt.
Juuri kun olen ottanut kaiken muun huomioon, jotain odottamatonta tapahtuu. Perinteinen sunnuntain migreeni ei sentään iskenyt, mutta nesteytys onkin ollut tänään kunnossa.
Yritän muistaa hengittää. Aamulla tiedetään enemmän.