Herättyäni lähden ulos vaimon kanssa. Kylmä, jäinen vesisade piiskaa vasten kasvoja. Tuulee ja sataa vettä vaakatasossa. ”Ei vittu mikä keli”, huudan ääneen hujun keskeltä, vaikka tiedän, että kuuro vaimoni ei kuule mitään ilman sisäkorvaistutteita. Huulilta hän osaa kuitenkin lukea ja nauraa, samalla kun itsekin irvistää sateen piestessä kasvoja.
Suunnittelemattomuuden lisäksi asia, jota en voi sietää on shoppailu. Kaupoissa pyöriminen on henkilökohtainen helvettini. Kävelen mieluummin paljain varpain lasinsirujen päällä kuin lähden vaateostoksille. Tälläkin kertaa joudun luovuttamaan, kun toisestakaan kaupasta ei löydy mitään.
Aina sama juttu: Tuntikausia tuossa kiirastulessa, loputtomiin oikeaa vaatekappaletta etsimässä, jostain syystä koko Suomen kansa pölähtää yhtä aikaa ostoksille juuri saman vaaterivistön äärelle. Lisämausteena myyjien täydellinen puuttuminen ja se että vihdoin oikeanlaisen vaatteen löytyessä kokoja on saatavilla ainoastaan XXXXL tai XXXXS, eikä mitään siltä väliltä. Keitos on valmis, kun minun pitää olla makutuomarina kertomassa mikä näyttää hyvältä – olen viimeinen ihminen, joka ymmärtää vaatemallien päälle tuon taivaallista.
Shoppailussa ei ainoastaan ahdista edellä mainitut asiat, vaan tilannetta boostaa sosiaalinen ahdistukseni. Koko keitos saa hengitykseni salpautumaan. Haluan äkkiä pois, enkä voi itselleni mitään.
Kahvihetki menee kuin terapiassa, mutta pääsemme myös mukavien aiheiden äärelle. Olen päättänyt, että tämä sunnuntai ei ole yhtä synkkä kuin edellinen. Ja niin käy. Ahdistukseni ei kipua 20% korkeammalle.
Tästäkin selvittiin. On aika aikatauluttaa tuleva viikko.
Tässä kirjoituksessa on 247 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:18) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Pitkäperjantai
Päivän voi oikeastaan tiivistää näihin:
Kello on vähän yli neljä iltapäivällä. Olen tavanomaisella vapaapäivän 10km juoksulenkilläni ihan normaalisti ja olen siirtymässä Harjun urheilukentän jälkeen lenkkipolulle. Sää on mainio, aurinko paistaa. Huppari on liikaa, hiki valuu. Liki 12 asteen lämpötilassa voisi juosta jo t-paidalla, mutta pelaan varman päälle.
Edessä on mies kahden koiran kanssa. En tunnista koirarotuja, melko pieniä ja tavallisen näköisiä pitkäkarvaisia koiria. Yht’äkkiä molemmat koirat hyökkäävät kimppuuni. En ehdi reagoida, yritän väistää ja kaadun maahan märkään lumihankeen. Omistajalta lipeää ote talutushihnasta ja toinen koirista puraisee pohkeestani. Molemmat haukkuvat ja murisevat, hampaat esillä ja uhkaavan näköisinä. Juoksen karkuun. Pysähdyn turvallisen etäisyyden päässä ja tarkistan miten kävi. Jalassa ei vielä näy mitään.
Olen parinkymmenen metrin päässä miehestä ja hänen koiristaan. Katson ensin jalkaani ja sitten miestä, hämmentynyt ilme kasvoillani. Olen edelleen shokissa. Mies huutaa sammaltaen, ”sori, en nähnyt yhtään!”. Hän huojuu ja on selvästi päihtynyt. En jää selvittelemään asiaa, vaan jatkan hölkkäämistä Harjulle.
Hetken päästä pysähdyn taas. Jalkaa kirvelee. Vedän lahkeen ylös ja näen verta. Alkaa huippaamaan, paniikit tulille. En todellakaan muista olenko saanut jäykkäkouristusrokotetta aikuisiällä. Entä, jos tulee sepsis? Tai jokin muu bakteeri- infektio? Jalkani amputoidaan ja kuolen kitumalla siitä huolimatta.
Vaimo tulee hätiin tulkittuani kryptistä ”apua”-viestiäni. Tilaamme taksin päivystykseen. Ei ole juuri jonoja, joten pääsen heti hoitoon. Lääkäri sanoo, että ei ole mitään hätää, pintanaarmu vain. Antavat Tetanus-rokotteen, koska tiedoissani ei näy edellistä kertaa. Rokotteen antaneet hoitajat ovat ystävällisiä. Muistan taas miksi Suomi on hyvä maa. Täällä saa lähtökohtaisesti aina hyvää hoitoa.
Kun tulen huoneesta, purskahdan itkuun. Ahdistus helpottaa ja odottelen, jotta varmistuttaisiin ettei allergisia reaktioita tule piikistä.
Kotimatkalla taksinkuljettaja on mukavan puhelias. En yleensä puhu kuskeille, mutta nyt on kuin olisi vanhan kaverin tavannut. Uskaltudun kertomaan jopa kuskille lenkkikokemuksestani. Kuljettaja kertoo, että hänellä on kaveri joka lopettaisi ongelmakoiran, vaikka eläinrakas onkin. Kaikkia ei kuulemma voi auttaa. Päivystyksen edustalla olevalta taksitolpalta lähtee varmaan kaikenlaisia ihmiskohtaloita ja tyyppi kuulee varmasti kaikenlaista. Minunkaltaiseni lenkkeilijä on vain yksi tuhansista.
Kotona päälle pamahtaa migreeni. Siinä meneekin loppuilta. Päähän sattuu vielä tätäkin kirjoittaessa. Olen juuri menossa nukkumaan.
Elämässä voi sattua mitä vain, milloin vain. Mutta ainakaan en kuollut tänään. En vielä. Memento mori.
