Heh, olin näköjään aamulla hajottanut koko rollemaa.fi:n huolimattomuudellani. Muokkasin pientä osaa koodista ja jatkoin töitä, enkä huomannut mitään, kun koko saitti kaatui. No, eipä minun henkilökohtaisella blogillani mitään väliä ole. Samalla tuli huomattua, että monitorointi tämän kyseisen sivuston osalta ei toiminut.
Kirjoitan poikkeuksellisesti menneessä muodossa. Mutta nyt tekee mieli muistella syys-lokakuuta 2024. On ollut painajaismainen syksy. Kriisistä toiseen, hektisiä viikkoja. Nyt tuntuu, että helpottaa. En tiedä miksi. Ehkä se on tuo pikaruoka edessäni, herkut, karkkipussi, hyvin onnistunut kympin juoksulenkki. Ja se, että alkaa syysloma. Taas pitää miettiä miten sitä lomailtiinkaan…
En vielä tiedä mitä teen lomalla. Ehkä ohjelmoin. Ehkä pelaan. Ei plänejä. Parasta.
Tässä kirjoituksessa on 116 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (20:24) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
The Sunken Place
Nukun tällä kertaa tahallani kahdeksaan asti. Heti helpottaa. Kyllä sillä tunnilla on merkitystä. Ehkä unirytmini asettuu tosiaan vähän myöhäisempään. Tuntuu, että tunnen itseni todella huonosti välillä, enkä osaa kuunnella kroppaani yhtään. Ainaiset, samat ongelmat ja haasteet.
Huomaan heti aamusta, että päivä ei suju yhtään kuten olen suunnitellut. Auttelen työporukkaa mielelläni, mutta kaikki aika menee projektien pyöritykseen. Tahtotilani on, että voisin jättää proikkarointia vähemmälle ja siirtyä markkinoinnin ja digitaalisen myynnin puolelle, koska saan numeroista ja liiketoimintashowsta eniten kiksejä. Meillä on niin paljon tykinruokaa ja niin paljon potentiaalia lentää sinne kuuhun asti. Nyt ollaan vasta matkalla. Onneksi tähän tarjoutuu mahdollisuuskin todennäköisesti marraskuusta eteenpäin.
Vapaa-aikaa ei jää juuri tänäänkään. Paitsi keskiviikkoyhdessäolo puolison kanssa lounaalla. Olen sushia mutustellessani enimmäkseen muissa maailmoissa. Ajatukseni risteilevät työn ja elon kurjuuden välillä. Tätäkö tämä todella on? Muuttuuko tämä koskaan vähemmän kiireiseksi? Haluanko todella olla koko ajan näin poikki? Haluanko todella itse tehdä tätä näin, vaikka nautin työstäni valtavasti?
Univelkaisena ja ahdistuneena tuntuu, että päivät toistavat vain toinen toistaan ja ovat kopioita toisistaan. Silloin tulee etiäiset siitä kamalasta dissosiaatiovuodesta 2013, jolloin en kokenut omaa elämääni tai edes perspektiiviäni omakseni. Nyt ei olla lähelläkään sitä mustaa kuilua, mutta välillä tulee flashback silloin, kun tulee se fiilis, että on jumissa henkisesti ahdistuksensa kanssa. Ei minua edes nyt ole niin paljon ahdistanut, mutta sellainen tietty tylppä väsymyksen ja ahdistuksen sekoittuminen aiheuttaa tätä.
Triggerivaroitus, seuraava video ei sovi ihmisille, jotka ovat kärsineet tai kärsivät jonkinasteisesta dissosiaatiohäiriöstä.
Päivän katkaisee pojan oppimissuunnitelmakeskustelu koululla. Sekin meinaa vähän venähtää, kun jäämme juttelemaan mahdollisista neuroepätyypillisyyksistä ja autismin kirjon asioista. Pojalla on isoja haasteita eri asioiden hahmottamisessa. Déjà vu -fiilis, tästä on keskusteltu miljoona kertaa aikaisemminkin. Suostumme, että koulupsykologi lähtee tarkkailemaan tilannetta.
Koska jatkan hommia heti kotiin päästyäni, ilta on pitkällä töitä lopeteltaessa. Hitto. Ahdistaa, kun lenkitkin jääneet väliin. Ei vaan jaksa eikä kerkiä. Ei vaan pysty.
Haluaisin sanoa, että loppuillan relaan. Mutta en näköjään osaa.
