Hääpäivä

15 vuotta naimisissa. Se on samaan aikaan pitkä ja lyhyt aika. Heti herättyäni lähdemme kahvilaan kahville. Mukava olla vain rauhassa ja turista niitä näitä pari tuntia. Tämän jälkeen Clas Ohlsoniin pyörimään. Ei löydy maidonvaahdotinta, mutta lettupannu sen sijaan tarttuu matkaan.

Mietin ensin, että menemme Toivolan Vanhaan pihaan syömään, mutta ennen kuin ehdin sanoa muuta, vaimo kysyy, että mitäs jos tilattaisiinkin ruokaa kotiin. Aivan kun hän olisi lukenut ajatukseni. Tämä on huippua.

Kirjoittelen illalla pohdintaa tästä Mastodoniin:

2.7.2008 sanoimme ”Tahdon” ja vieläkin tahdotaan 15 vuoden jälkeen. Aika on mennyt kuin siivillä. Myötä- ja vastoinkäymisiä on ollut, sillä elämä ei ole helppoa erilaisten mielenterveysongelmien, fyysisten ja henkisten haasteiden kanssa, mutta yhdessä on aina selvitty. Nykypäivänä etsitään aina vain parempaa ja parempaa, mutta itse olen aina ollut sitä mieltä että Linuxin distrohopping-maailmasta tuttu sääntö pätee myös parisuhteisiin: ”Don’t change if it ain’t broken”. Rikkinäisyys on subjektiivista. Toimiva parisuhde ei vaadi muuta, kuin että on valmis jakamaan elämänsä toisen kanssa puutteineen. Emme ole kumpikaan varmaan koskaan olleet ehjiä, mutta emme myöskään odota toisiltamme täydellisyyttä. Me olemme hyviä toisillemme. Se riittää.

Meidän ystävyydessä parasta on avoimuus ja rehellisyys. Ei ole mitään aihetta mistä ei voitaisi puhua, liittyi se sitten uskontoon, politiikkaan, arvoihin, filosofiaan, traumoihin, mielenterveyteen, menneisyyteen, tulevaisuuteen, nykyhetkeen, rahaan, työhön, vapaa-aikaan, seksuaalisuuteen, iloon, suruun, toiveisiin, pettymyksiin, itseen, muihin, ihmisyyteen, mieltymyksiin, inhokkeihin… Kaikesta voi jutella, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Kaikesta voi myös vitsailla ilman pelkoa siitä, että toinen loukkaantuu. Omintakeinen huumori ja aaltopituus on ollut alusta asti kohdillaan. Parasta on lähteä kahville tai kävelylle ja olla tuntikausia siinä, unohtaa digitaalinen hapatus hetkeksi ja jutella, ilman että hetkestä jää edes kuvaa todisteeksi. Mutta yhtä kivaa on datailla eri huoneissa tai vierekkäin ja laittaa viestiä IRCin kautta. Tai olla vaikka hiljaa.

Meillä ei ole myöskään kielirajoitteita, juttelemme päivittäin puheella, viittomakielellä, taktiililla viittomakielellä ja haptiikalla. Emme tarvitse kuuloa tai näköä sujuvaan kommunikointiin, olemme jutelleet festareilla kovassa metelissä yleisön keskellä näkemättä ja kuulematta toisiamme tungoksessa. Olemme höpisseet pimeässä saunassa, ilman että kuuluu ääntäkään. On maagista viittoa toiseen sekunnin kosketuksella toisen kehon osaan ”Minä rakastan sinua”. Tämän kerromme toisillemme varmasti enimmillään satoja kertoja päivässä, koska se on taktiililla viittomakielellä niin helppoa. Siitä on tullut tapa.

@mustikkasoppa:n kanssa klikkasi aikoinaan se, että hän ymmärsi minua ja outoja maneerejani ja minä häntä. Kerrankin ihminen, jonka kanssa voin olla oma itseni, joka ymmärsi, että usein tietokone ja netti menee ihmisen edelle, mutta kuitenkin niin, että verkon välityksellä olen myös läsnä. Olen erakkoluonne, mutta niin on hänkin. En ennen Veeraa oivaltanut, että joku voi arvostaa ihmistä, joka viihtyy niin paljon omassa rauhassa. Tai että joku voi antaa yhtä paljon arvoa tekstille ja kirjalliselle viestinnälle. Niin moni muukin asia toimii, vaikka ollaan ihmisinä todella erilaisia. Ja edelleen olen kateellinen tuosta konekuulosta, olisi niin mukavaa laittaa maailman häly off-asentoon välillä tai säätää taustaäänet pois kaukosäätimellä.

Minä rakastan sinua Veera. Ollaan selätetty kahdestaan niin moni asia ja päästy vaikeista asioista pinnalle voittajina niin taloudellisesti, fyysisesti kuin henkisestikin. +30k (€) -20% (kg) on syytä muistaa numeroina näissä parissa yhteisessä projektissa, joita voi numeroina tarkastella. Tulokset näkyy naamasta. Yhdessä olemme enemmän. Hyvää kristallihääpäivää rakkani! ❤️

Tässä kirjoituksessa on 582 sanaa.

Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:41) mennessä

• Ihan OK
• Pöytäkone
• 14.08 ° C, pilvistä
• Kotona

Vuosi sitten tänä päivänä

Tuska 2022 – Päivä II

Lauantaina, 2. heinäkuuta 2022
Kello on 17:56

Nopea kertaus eilisestä. Tuli katsottua Omnium Gatherum, Perturbator, Detset, Heilung, Carcass ja Korn. Päivän huonoin Omnium Gatherum, sillä jotenkin miksaus ei toiminut, ääni puuroutui aika pahasti. Hetki katsottuamme lähdimme kuuntelemaan Perturbatoria. Sehän toimi livenä hemmetin paljon paremmin kuin levyltä, eli aivan päinvastainen kokemus edellä mainittuun verrattuna. Erityisesti pidin kappaleen The New Black / Retrogenesis livevedosta. Synamies arvostaa.

Päivän paras varmaankin energinen alt/groove metallia soittava Detset. Olin kuunnellut sitä levyltä hyvän aikaa ja tykännyt joka biisistä. Livenä bändi veti vieläkin paremmin. Pienellä sisäklubilavalla oli mukavan tiivis tunnelma.

Carcass ja Korn kiinnostivat vähemmän. En ole näitä bändejä kuunnellut tarpeeksi, ei ihan top-kymppi bändejä itselleni muutenkaan. Lähdimme Kornin neljännen biisin aikana pois. Väsymyksen piikkiin, eikä harmita yhtään.

Lauantai

Eletään tätä päivää, joka sattuu olemaan vuosipäivä, minun ja vaimoni Veeran neljätoistavuotishääpäivä! Norsunluuhäät, jos tarkkoja ollaan. Onnea me!

Herään nukuttuani melko kehnosti. Ensimmäinen yö hotellissa ei suju koskaan hyvin. Ainakaan kuuma ei ollut, ilmastointi pelaa. Kahdeksan jälkeen aamupalalle ja sitten… iskee karmea väsymys uudelleen. Päätän ottaa unta kuulaan pari tuntia, koska muuten en jaksa päivällä. Se kannattaa, nimittäin herätessä olen paljon virkeämpi.

Päätämme mennä katsomaan päivän ensimmäisen bändin, Shape of Despairin. Kyseessä on itselleni erittäin tärkeä yhtye. Tällä bändillä ei ole yhtään huonoa biisiä. He aloittavat heti kärkeen lempparillani, Written in my scars. Loppukeikka onkin sitten pelkkää laskettelua ja kylmiä väreitä. Vieressämme oleva nainen kyynelehtii läpi keikan. Musiikki on ihan parasta.

Shape of Despairin jälkeen ei olekaan sitten mitään ihmeellistä. Käymme raidaamassa Merchin ja mukaan lähtee pari paitaa, itselleni The Mist from the Mountainsin tyylikäs paita ja rouvalle vaalea Tuska Lady Fit. Katsomme samalla hetken Insomniumin keikkaa ja lähdemme sitten Rediin hääpäivälounaalle.

Aamupäivän unieni ja aikataulujen venymisen vuoksi missaamme Rainbow/Deep Purple-nokkamiehen keikan, mutta haitanneeko tuo, kun illalla on vielä monta hyvää tiedossa. Menemme katsomaan vielä ainakin VOLAn, The Mist from the Mountainsin, Soilworkin ja Mercyful Faten.

Tuskassa on paljon ihmisiä ja sosiaalinen ähky on koko ajan läsnä, vaikka emme ole tavanneet vielä hirveästi tuttuja. Selvinpäin sitä huomaa, ettei kovin hanakasti hakeudukaan tarkoituksella mihinkään tuttuun porukkaan vaan mieluummin hengailee rouvan kanssa kahdestaan. Pitäisi varmaan kuitenkin moikata pari hyvää tyyppiä, kun kerran täällä ollaan. Tuskailemisiin!