Mielialani ovat viime aikoina heitelleet. Erityisesti edeltävät kaksi viikkoa eivät ole olleet alakuloiset työkiireiden takia, vaan siksi, että nyt on tammikuu. Kaikki tammikuut vuodesta 2019 eteenpäin ovat olleet melankolisia. Tai oikeastaan moni muukin päivä kuukaudesta. Aina välillä ajatukset palaavat isävainaaseen ajankohdista riippumatta, jopa näin vuosia myöhemmin. Nyt kuitenkin havahduin, että tästähän osa surkeudestani johtuu. Alitajunta muistuttelee asioista.
Olen kirjoittanut pohdintoja kuolemasta vaikka kuinka monta kertaa, mutta silti se jaksaa aina vain ihmetyttää. Vaikka tiedän, että jokaisella meistä on kuolleisuus täydet 100%, ei sitä haluaisi ajatella. Ihmisen on helpompi elää siinä pumpulissa, että aikaa on vielä kosolti jäljellä. Ja se onkin oikeastaan ainoa tapa elää, koska muuten loppuu eläminen. Mitä järkeä tässä olisikaan, jos arvokkaan jäljellä olevan ajan käyttäisimme pelkkään märehtimiseen? On paljon tärkeämpää sivuuttaa tällaiset ja tehdä niitä itselleen kivoja ja nautinnollisia asioita.
Aina ei itselleen ja ahdistuksilleen mahda mitään, mutta toisinaan on edes yritettävä sanoa ajatuksilleen ”duly noted” ja jatkaa eteenpäin.
Tässä kirjoituksessa on 180 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (18:10) mennessä
