Välillä kun katson nykymaailman meininkiä, nihilistinen misantrooppiminäni saa vallan. Se on se erakkopuoli minusta, joka haluaa muuttaa värit mustavalkoiseksi ja pysytellä omissa oloissaan neljän seinän sisällä. Se on se hahmo, joka ei kaipaa mainstream-maailmaan, jossa kaikki on iloista ja värikästä, vaan sanoo että hyi saatana. Se on se peikko, jolla suupielet menee alaspäin ja joka sanoo Hornan soidessa: Roskiin kaikki, minä menen ensimmäisenä.
Kuten Herranen aikoinaan lauloi: Viha on juntille viihdykettä, kun katson silmiisi tajuan että minä häpeän olla ihminen. Puuttuvan älyn alta nousee voima ja väkivalta, minä häpeän olla ihminen, häpeän olla ihminen. Trumpin myötä ei saa olla ”terveellisissikään” someissa (Mastodon, Bluesky, Threads) rauhassa, vaan polarisoituneet mielipiteet laidasta laitaan puskevat suodattimien läpi. Pitäisi deletoida koko some, mutta sitten olisin pysyvästi ilman sosiaalista elämää.
Ehkä ajoittaiset ”hyhhyh maailma” -irtautumishetkeni ovat sellaista vastareaktiota kaikelle ”peruspaskalle”. Ei vaan jaksa. Ei oikein istu omaan pirtaan. Olen tällainen ja piste.
Eilen oli ilahduttavaa katsoa parituntinen Vain Elämää -jakso, jossa Jouni Hynysen päivä. Jotenkin pystyn niin hyvin samaistumaan Hynyseen. Hauskaa, kun ympärillä popparit sanovat että eivät oikein kuuntele raskasta musiikkia ja Kotiteollisuus ei ole entuudestaan tuttu. Silti yrittävät ja tekevät biisejä. Minulla on yhtä vieras olo tuolla ulkomaailmassa tällaisena outona nörttinä ja alakulttuurien edustajana, mutta sosiaaliset taitoni ovat ihan kunnossa. Pitäisi Hynysen tavoin saada jotain kynnystä alemmaksi ja rohkeutta lähteä ihmisten ilmoille. Mutta tuntuu että siihen menee vielä vuosia.
Näistä ajatuksista huolimatta tänään on yllättävän seesteinen olo. En poistu kotoa ollenkaan, vaan kuuntelen lähinnä musiikkia ja pelaan videopelejä. Ihan hyvä näin.
Tässä kirjoituksessa on 289 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (17:27) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Olemisen hienous
”Mitäs sitä sitten?”. Nyt se saapui, se tunne. Se olemisen autuus. Se kun ei ole tekemistä, eikä tarvitsekaan olla. Smartumissani on paljon liikunta- ja kulttuurisetelistä käyttämättä, joten taidanpa mennä elokuviin itsekseni huomenna. En suunnittele tämän pidemmälle mitään. Kirjoja. Kirjoittamista. Olemista. En stressaile siitä pitääkö kirjoittaa kirjaa tai tehdä musiikkia. Ihan sama. Tämä on parasta.
Olen minä tehnyt ”töitäkin” joka päivä, mutta sen verran mitä yrittäjän tarvitsee tehdä, eli vartista tuntiin, lähinnä laskutukset ja taulukkolaskennat. Ihan mielellään teen Exceleitä ja tsekkaan sähköpostit päivittäin, se ei edes tunnu työltä. Saisipa pelkästään sitä tehdä joka päivä arkenakin. Tavallaan saankin, pikkuhiljaa, mutta jostain syystä pääkoppani silti väittää, että esimerkiksi ylläpitolaskutusexcelin tekeminen ei ole ”oikeaa hommaa” ja sitä pitäisi jotenkin tehdä ”vapaa-ajalla” tai ”iltapuhteella”. Mikä edes on ”työpäivä” tai ”työaika”, jos ajattelen näin? Tämän loman pitää viimeistään muuttaa ajattelutapani sellaiseksi, että en enää ajattelisi ”työstä” väärin. Mutta silti, rakastan tätä.
Helteellä juokseminen ei ole herkkua, mutta onpahan tuo treeniohjelman mukainen 14km taas taputeltu. PS. Uusi app rutiineihin testissä, tällä kertaa Timecap. Jokin kyltymätön voima minussa kaipaa aina jotain uutta ”motivoivaa” appia. Ehkä tällä kertaa osuu, ainakin toivon niin.
Saapuessani lenkiltä lapset ja vaimo ovat lähteneet ulos. Talossa on hiljaista. Tämä käy.