Pyrin etsimään jokaisesta päivästä merkityksellisyyttä, vaikka aina ennen näiden kirjoittamista tuntuu, että ei ole mitään järkevää sanottavaa. Yllättävän usein vielä nykyäänkin epäilen itseäni. Miksi kirjoitan? Miksi teen näin? Miksi puhua pälpätän? Miksi etsin teoilleni ja sanoilleni tarkoitusperiä? Miksi analyyttinen pääkoppani yhdistelee, arvottaa ja miettii asioita pidemmälle kuin pitäisi?
Tiedän näihin kysymyksiin vastauksen. Olen tällainen. En voi itseäni muuksi muuttaa. Olen ihan hyvä näin.
Kyseenalaistan lokikirjaani päivittäin samaan tapaan kuin minuuttani. Ehkä se on sairasta, ehkä tervettä, mutta tiedän ainakin monta paljon huonompaakin asiaa kuin tämä.
Osa minusta karsastaa tällaista itsestään kirjoittamista. Olen pyrkinyt tunkemaan egoni aina sinne perimpään takaluukkuun, josta se saa tarvittaessa pilkistää juuri sen verran, että tungen sen kaksin käsin takaisin päivänvaloa piiloon. Mutta jos en omassa henkilökohtaisessa päiväkirjassa kertoisi juuri minun päivistäni, mistä sitten? Säätä ja sisäkasvien terälehtiä ei pysty loputtomiin kuvailemaan.
Siispä, jatkan samaan malliin tätä paatosta, merkitysten etsimistä elämässä. Sillä lopultahan tämä on vain yksi hemmetin pitkä oppikoulu.
Tässä kirjoituksessa on 199 sanaa.
