Siinä meni lauantai. Mutta ratkesipa.
Joskus toivoisin, että minulla olisi enemmän sanottavaa. Ja olisihan minulla, pää on nimittäin aivan liiankin täynnä ajatuksia. En vain ehdi, enkä jaksa purkaa niitä mihinkään. Ehkä siksi en aina nuku kunnolla.
Ehkä vielä jotain päivänä.
Tässä kirjoituksessa on 46 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (23:59) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Päätöstenteosta
Juoksen salilla nopeimman mailini hetkeen. Sen jälkeen nostelen punttia. Havahdun hetkeen ja ihmettelen, mitä minulle on tapahtunut? En ole milloinkaan harrastanut liikuntaa tällä tavalla, en ennen heinäkuuta 2021. En ole ennen ollut näin itsevarma. Kaikki johtuu päätöksestä. Olen laittanut kalenteriin, että menen salille. Ja minähän perkele menen salille, kun olen niin päättänyt.
Mietin jälleen sitä mistä olen aloittanut, millainen matka on ollut ja mihin olen menossa. Mikä tilanne nyt on.
Mietin tekemiäni päätöksiä. Niitä on niin paljon. Suurin osa hyviä, sanotaanko karkeasti 90%. Joukkoon mahtuu myös paskojakin päätöksiä henk. koht. elämän saralla, mutta en enää pelkää tehdä päätöksiä. Varsinkaan kun aikoinaan en tehnyt niitä juuri ollenkaan. Muut ovat tehneet ne puolestani. Aiemmassa elämässäni annoin muiden viedä. Minulla ei ollut riittävästi omaa ääntäni. En osannut sanoa ”ei”. Suostuin mihin vaan, koska halusin olla mieliksi. Halusin auttaa. Harvoin on tullut ajateltua itseäni.
Nyt olen oman elämäni herra. Vihdoin.
Se on jännä juttu, että vielä nykyäänkin kun tästä kirjoittaa tai puhuu, ajatus ikään kuin kellahtaa aina toiseen äärilaitaan. Että ikään kuin olisi olemassa vain kaksi vaihtoehtoa:
- Olet itsekäs mulkku kun ajattelet (vain) itseäsi
- Olet reilu ja mukava ihminen, kun ajattelet (vain) muita
Todellisuus kuitenkin on, että nämä molemmat vaihtoehdot ovat yhtä kamalia. Ne tekevät molemmat hallaa. Olen mennyt suurimman osan elämästäni tuolla kakkosvaihtoehdolla. Hyväksynyt sen, että muut tietävät paremmin ja minä olen täysi nolla. Kelpuuttanut sen, että mennään nyt tällä, koska näin se vissiin on. Ajatellut, että ei minusta mihinkään ole muutenkaan. Masennuksen kaiut ovat vaikuttaneet pitkälle myös tuleviin vuosiin.
Nämä kaksi edellä mainittua vaihtoehtoa joutavat roskiin. Tilalla on jonkinlainen välimalli, kultainen keskitie, päätös jota ohjaa seuraavat:
- Faktat tiskiin. Mätsääkö numerot, toimiiko logiikka, riittääkö perustelu?
- Miltä homma tuntuu? Hyvältä vai ikävältä?
- Mihin asioihin tämä vaikuttaa? Hyviä/huonoja vaikutuksia mitä pitää ottaa huomioon? Onko kaikki huomioitu?
- Avoin keskustelu, jos päätös vaikuttaa muihin
Alan pikkuhiljaa ymmärtämään, että ei kannata turhasta ahdistua.
Minulla on homma hanskassa.
