En ole saanut yöllä oikein nukuttua, en tiedä miksi. Mietin taas kai liian syvällisiä. Että mitä on olla elossa tai olla olematta. Huokaus.
Aamulla on raskas olo. Vaikea hengittää. Se ei ole ahdistusta, vaan jotain muuta. Leposyke 120. Toivottavasti ei sydän oireile jotenkin. Ehkä se on vain nämä kesken jääneet unet.
Aamulenkki on raskas juosta. Hankala olo jatkuu puolille päivin, sitten se menee ohi. Ehkä elimistöni on joutunut rasitustilaan viikonlopun siipien, sipsien ja epäsuhtaisen unen vuoksi. Koitan parantaa tapani.
Töiden jälkeen äidille puhelu. Emme ole soitelleet tänä vuonna vielä kertaakaan. Jopas aika rientää. Olen elänyt näköjään jossain ihmeellisessä aikasilmukassa. Vaari on sairaalassa, veljet maailmalla, toinen vissiin Sveitsissä ja toinen Nepalissa. Välillä harmittaa oma vähäinen yhteydenpitoni muihin ylipäätään. Mihinhän vanhat kaverini katosivat? Varmaan siihen, kun en ollut enää tekemisissä. En osaa. Ehkä joskus.
Maanantai on mennyt nopeasti. Eihän tässä muuta enää joudakaan, kun on jo pian mentävä maate.
Tässä kirjoituksessa on 170 sanaa.
Päivän saavutukset kirjoittamishetkeen (20:50) mennessä
Vuosi sitten tänä päivänä
Déjà vu: Carpe diem
Älykäs herätys herättää 5:35. Katson unisin silmin kun tekniikka avaa television automaattisesti TV5:lle. Kampean itseni sängystä ylös, pesen hampaat, valmistan perinteisen aamiaiseni eli jogurttia, marjoja ja mansikka-kaakao-granolaa, kyytipojaksi artesaanikahvia Jura-keittimestä.
Matsi alkaa. Jaksan seurata ensimmäisen kuivahkon erän ja sitten alkaa taas väsyttämään. Yksi kahvikupillinen ei hirveästi auta, joten torkun läpi toisen erän. Kun peli päättyy ja Suomi voittaa, sammutan television ja jatkan unia.
Avaan silmät puolen päivän kieppeillä. Selaan uutiset, siellä on näemmä kansanjuhlat käynnissä.
Jotenkin hyvä fiilis ollut tänään. Saadaan viiden hengen Overwatch-tiimi kasaan ja pelit sujuvat hyvin.
Reddittiä, musiikin kuuntelua, oleilua. Simo Salmisen elämäkerta pian luettu. En mieti nyt huomista. Nyt on nyt. Kohta kahvia ja lisää rentoilua.
Tässä kohtaa déjà vu. Huomaan kirjoittaneeni täysin samalla otsikolla ”Carpe diem” ja samalla artikkelikuvalla itsenäisyyspäivänä 2021. Mitäpä väliä tuolla… Ihminen on omien tapojensa orja. Erona kuitenkin, että tuona päivänä ahdisti. Tänään ahdistus on kerrankin loistanut poissaolollaan. Ei pilata tätä.
Tämä on sitä aitoa palautumista.
