Tänään päätän jo aamulla, että teen hieman pidemmän päivän. ”Hieman”, venyy puoli kymmeneen. Tätä kirjoittaessa olen yhä toimistolla. Vatsa kurnii, söin lounaalla viimeksi. Vähän ehkä hullua tällainen, myönnän. Tavallaan nautin tästä, tavallaan ihan sairasta. Miksi teen näin? En tiedä. Äh.

Tehtävälista vain paisuu sitä mukaa kun teen asioita. Päivän Life Changelogissa on enemmän kuin tarpeeksi asioita. Ekö mikään riitä? Mitähän minä odotan? Ei tämä mitään sankarin työtä ole. Kukaan ei ylistä ja kiittele siitä, että teen pitkää päivää. Edes minä itse. Ruoskin vain itseäni siitä.

Ehkä se on jokin intohimo. Ehkä saan onnistumisia tai kiksejä tästä.

Omien rajapintojen vääntäminen on ainakin mukavaa. Telkkarille uutta dataa. Ehkä sitä sitten voi joskus nauttia ja katsoa oman työn jälkeään. Ehkä.

Elämä on joskus puurtamista. Joskus loikoilua. Loikoilun aika ei ole nyt. Huomenna on. Perjantai-iltaa odotellessa.

Jospa kävisin kotona kääntymässä…