Suomi juhlii 107. itsenäisyyspäiväänsä. Minä juhlin nukkumalla, syömällä ja herkuttelemalla. Illalla katsomme Aku Louhimiehen Tuntematon sotilas Lotan kanssa, pidennettynä versiona. Viisi tuntia vierähtää nopeasti.
Samalla kun olen iloinen siitä, että saan asua turvallisessa maassa, minut tekee surulliseksi tämän hetken kiihtyvä polarisoituminen. Meillä on äärioikeistolainen hallitus, joka hyssytteelee ja symppaa avoimen rasistisia ja jopa kansallissosialistisia tahoja. Hallituksen jäsen marssii avoimen fasistisen liikkeen puolueen johtajan kanssa ja samaan aikaan sanoo puheessaan, että pötypuhetta, että täällä mitään natseja olisi. Uusnatsit eivät ilmeisesti ole sama asia.
612-kulkue päättynyt: kansanedustaja marssi Sinimustan liikkeen johtajan kanssa kärjessä, vastamielenosoittaja ja 612-osallistuja melkein käsirysyssä
Helsingissä kohtasivat itsenäisyyspäivänä 612-soihtukulkue ja sitä vastustanut Helsinki ilman natseja -mielenosoitus. Töölöntorilla nähtiin natsitervehdyksiä, ja käsirysykin oli lähellä. HS seurasi mielenosoituksia paikan päällä.
Oikeistolaiset sitten tietysti syyttävät ”äärivasemmistoa” tai ”kommunisteja” asioiden keksimisestä. Historioitsija Keskisarjankin luulisi tietävän miten se Natsi-Saksa sai alkunsa. ”Ei täällä mitään natseja ole” on se ensimmäinen vaihe.
No, menipä turhan poliittiseksi itsenäisyyspäivän pohdinnat. Itse en edes enää tiedä mihin akselilla sijoitun. Vasemmalla on lempeämpää ihmiskäsitystä, oikealla kylmempää kanssaihmiset ja diversiteetit helposti unohtavaa kyytiä. Itse kannatan ihmisarvoa ja kestävää talouspolitiikkaa, joten kai minä jonkin sortin vasemmalle kallellaan oleva oikeistoliberaali sitten olen. Tässä paradoksissa on yhtä paljon järkeä kuin siinä, että miellän itseni stoalaisuutta peränkuuluttavaksi nihilistiseksi agnostikoksi, jolla on kristilliset perusarvot. Sekametelisoppa, ristiriitainen basket case minä olen.
Tänään on kuitenkin kaikesta huolimatta leppoisa tunnelma. Mukavaa olla kotona, kalsarit jalassa.
Hyvää itsenäisyyspäivää!