Torstai, eli terapiapäivä. On taas niin paljon sanottavaa. Monenlaisia tunteita ja ajatuksia. Elämää ja kuolemaa. Synkkyyttä. Kerron, että valopilkkuja on viime aikoina ollut liian vähän. Kaikki tuntuu tasaisen mustalta. Mutta se jos mikä on varma, että en anna sen lannistaa. Terapeuttini sanookin, että olen jämäkkä – ja hyvä niin. Tiedän omat rajani. Minua ei pysäytä mikään.

Minulla on tapana kävellä Lotan kanssa pari kilometriä koululle joka aamu. Matkalla tulee rupateltua kaikenlaista. Torstaisin en mene koululle saakka, vaan käännyn Sepänkeskuksen kohdalla terapian suuntaan. Torstaisin meillä on tapana käydä Coffean kautta hakemassa hyvät kahvit matkaan. Puodinpitäjä antaa meille aina lakritsia mukaan. Support your local.

Joulun lähestyessä tulee mieleen isäni, väistämättä. Kerron Lotalle, että tuntuu vieläkin oudolta, että hän on poissa, aivan kuin olisi vain matkoilla. Vaikka viisi vuotta on kulunut, en voi sisäistää isäni poismenoa. Lotta toteaakin fiksusti, että ehkä hän onkin matkalla. Tulee mieleen kvanttifyysiset ulottuvuudet. Isäni on olemassa edelleen, omasta näkökulmastaan. Kannattaa katsoa Sabine Hossenfelderin teesi. Kirjoittelinkin tästä joskus lokissa.

Jotenkin pidän samalla tavalla menevistä rutiineista, kuten näistä torstaista. Parituntisen terapian jälkeen lähden vanhaan kunnon mäkkiin ja ostan jotain halpaa roskaa syötäväksi. Siitä sitten töihin tekemään torstaista riippuen 4-6 tuntia töitä. Tänään venähtää näköjään taas pitkäksi, mutta asiakas saa sen mitä on tilannut.

On mukava aloittaa ”miniloma”, eli itsenäisyyspäivän vuoksi pidennetty viikonloppu. Aion ottaa kaiken irti. Eli nukkua ja pelata.