Suomen surkein juna-asema, enemmänkin pysäkki, Pieksämäki, tuo pieksetty mäki, joka ei edes ole mikään mäki. Vaihtojuna on tunnin myöhässä, mutta katson ovelana VR:n reittikartasta, että arvio tarkentuu ja juna on lähempänä kuin ensimmäinen arvio antaa ymmärtää. Veera on ostanut liput, mutta haluan itse seurata omasta kartastani, jotta saan ajan kulumaan.
Pian näenkin jo junan, tuolta se tulee. Etsimme vaunumme, joka löytyy nopeasti. Ekstraluokan toinen kerros, paikat 73 ja 74. Paikalla 74 istuu mies. Hän osoittaa, että viereen vain, paikka on vapaa. Kehotan häntä uudestaan siirtymään, sillä meille on varattu molemmat paikat. Hän väittää, että ei voi olla. Pyydän tarkistamaan, samalla vilkaisen lippua Veeran puhelimesta. Ei perkele, tämä juna on IC 68 ja lipussa lukee IC 65.
Kävelemme alakertaan, mutta juna ehtii lähteä liikkeelle. Näin ei ole käynyt kertaakaan elämässäni, vaikka monta junamatkaa on tullut veturinkuljettajan poikana reissattua. Tätä se tiesi, kun aamukahvi jäi välistä. Tätä se tiesi, kun en itse ostanut lippuja. Tämän siitä saa, kun ahdistaa suunnattomasti ihmispaljoudessa matkustaminen. Oma moka, käsi pystyyn virheen merkiksi.
Seuraava asema Mikkeli. Konduktööri lohduttaa ja sanoo, että voimme hakea korvausta, koska edellinen juna oli tunnin myöhässä. Sokea vaimoni ei lippua ja junia näe, ehkä sekin on riittävä peruste, kun junien saapumisajat olivat niin lähellä toisiaan. Käy tuuri ja saamme liput seuraavalta asemalta, koukkaus etelän kautta lisää jo valmiiksi pitkään matkustusaikaan noin tunnin. Sattumalta seuraavassakin junassa paikat ovat vaunusta kaksi, 73 ja 74. Tuntuu unenomaiselta. Voisi alkaa lottoamaan.
Kahdeksan tuntia istumista, vihdoin yhdeksän aikaan Kajaanissa. Vainajan asunnon siivoamisessa menee puolille öin. Mystistä lomatekemistä, mutta mitäpä näille mahtaa. Ihmisen elämä alkaa, sitten se loppuu. Toivottavasti itse saan vielä käyttää sen välissä olevan ajan mahdollisimman hyvin.
En osaa nukkua vieraassa paikassa. Saa nähdä miten karmea väsymys tulee olemaan aamuseitsemältä.