”Tässäkö tämä elämä menee?”, mietin taas, kun katson tonnin seteli -ilmeellä tyhjyyteen kahvilassa. Mietin, missä kohtaa elämääni olen menossa ja onko sillä mitään väliä? Pitäisikö olla tekemässä jotain? Vai tyytyä vain tähän? Minulle sopii kaikki, mutta onko tämä paikallaan oleminen se mitä kuuluisi tehdä? Sekavia ajatuksia.

Pitäisi olla jotain järkevää sanottavaa taas, kun tässä istutaan, mutta apina hakkaa symbaalia. Veera muistuttaakin taas, että on parempi joskus vain tyhjentää mieli. Ei hiljaisuudessa istuminen varmaankaan edes haittaa. Turha ylimiettiä. On hämmentävää, että ylianalysoin jopa joutenoloa.

Ajattelen sitä kuuluisaa ”viimeistä kakkupalaa”. Se oli nerokkaasti sanottu. Veera on kyllä aikamme viisaita. Tai vähintään muusa, etymologia: kreikkalaisessa mytologiassa runotar, taiteiden ja tieteiden haltiatar tai taiteilijan työtä innoittava nainen.

Amerikan tapahtumat järkyttävät, mutta eivät yllätä. Olen pystynyt torjumaan ahdistusta tehokkaasti, vaikka vaikeudet ympärillä ja maailmassa tuntuvat jatkuvan. Mikään suodatin tai työkalu ei blokkaa kaikkea ryönää, jota tunkee läpi joka tuutista. Täytyy vain koittaa rajoittaa Internetiä ja keskittyä mukavaan tekemiseen. Täytyy muistaa tieto siitä, että minä olen OK, lapset ovat OK ja vaimo on OK. Ensi viikon kuoppajaissiivoukset sovittu, junaliput ja hotelli varattu ja lapset pääsevät mummolaan. Asiat järjestyvät yksi kerrallaan.

Nyt on sunnuntai, eikä tarvitse miettiä mitään.