Liian vähän unta, mutta lähden vaimon tueksi matkalle hänen kotikaupunkiinsa. Se tietää autossa istumista koko päivän aamusta iltaan, sillä määränpää on kaukana pohjoisessa ja meno-paluu ei ole reissuna ihan mikään kulman takana kääntyminen.

Väsyttää henkisesti ja fyysisesti koko päivän, mutta nämä asiat eivät ole sellaisia, joiden suhteen voisi päättää. Elämän ja kuoleman asiat eivät katso kelloa.

Välillä mietin, että onko elämä kolmekymppisenä ja sen jälkeen vain sitä, että seuraillaan yksitellen kun porukkaa putoaa pois, vai olisiko tämän elämänvaiheen tarkoitus tulla vasta myöhemmin ja omalle kohdalle käynyt vaan paska mäihä. Miten sitä voi pitää itsensä järjissään, kun koko ajan kohtalo muistuttaa, että koita nyt perkele relata, kun sinä saatat olla vuorossa seuraavana. On hankalaa keskittyä nauttimaan tästä hetkestä, kun on koko ajan jokin kriisi selvitettävänä.

Ihmiset sanovat, että älä elä ”sitten kun” -elämää, vaan elä nyt. Se on helppo sanoa silloin kun koko päivä ei mene ajoneuvossa istuessa. Jos olisin vaikka itse kupsahtanut kesken lauantaita, tuo päivä ei välttämättä olisi ollut sellainen, että olisin ajatellut että ”voi juku miten kiva viimeinen elon päivä”.

On tässä hyvääkin. Moni mysteeri ratkesi ja erityisesti muutama henkinen lukko on nyt avattu. Aste asteelta meidän perhe toipuu. Asiat eivät tapahdu heti. ”Sitten kun” on juuri nyt pakollinen paha.