Perjantaireflektio

Havahdun hereille syvästä unesta. Kello ei ole vielä edes yhdeksää, minulle aivan liian aikaista. Veera tunkee naamani eteen puhelinta. En varmana vastaa, kun en saa unenpöppörössä painuksissa olevaa ääntäni kuuluviin, saati aivoja heräämään. Typerät ihmiset soittavat kuurolle ihmiselle ja tietenkin numero on sellainen, johon ei voi soittaa takaisin. Pitäkööt tunkkinsa.

Tällä viikolla vain 12 tuntia ylitöitä, kun viime perjantaina viikon ylityötunnit olivat 22h. Tähän neuvonantajani totesikin osuvasti: ”Voi vittu Rolle!”. Niinpä. Minkäs sitä työriippuvuudelleen mahtaa, onhan tästä puhuttu.

Työni keskeytyvät, kun Lotta soittaa. Hän on lähdössä mummin kanssa reissuun vartin päästä. Joko se kello on noin paljon… Laitan toimiston ovet säppiin ja riennän kotiin. Lotta toivoo, että saatan hänet asemalle. Asemalta löytyy äitini ja halaan molempia. Mukavaa reissua, pitäkää hauskaa. Vähän haikea olo, vaikka tiedän että pari yötä se vain on. Varmasti virkistävää vaihtelua Lotalle, hän ei muista milloin viimeksi kävi reissussa.

Viikko on täynnä hyviä asioita. Kaaottisuutta olisi voinut olla vähemmän, mutta tavoitteisiin päästiin. On servereitä, on koodia, on palavereita, on myyntiä. Toimistolla ramppaa työnhakijoita, osaa jännittää enemmän ja osaa vähemmän. Perjantai-ilta menee vielä tarjouksen kirjoittelussa. Aikaa ei meinaa jäädä markkinoinnille, mutta uusi referenssikin saadaan ulos.

Aika usein ahdistaa, mutta joskus ahdistus estää tekemästä typeriä asioita. On sillä hyväkin funktio. Liiallisissa määrin se on tietysti raskasta. Ahdistusta värittää jatkuva apaattisuus, mutta keskiviikosta eteenpäin on ollut parempi fiilis.

Manu on pikkumiesflunssassa. Voi raukkaa.

En päässyt taaskaan neljän kerran treenitavoitteeseeni. Mutta en pingota, pari lenkkiä viikkoon näillä aikatauluilla on ihan OK. Olen hengissä ja niin sinäkin olet. Se riittää.

Kaikesta huolimatta on mukavaa kun on viikonloppu.

Ylikierroksilla, taas

”Onko aina pakko tietää?” tokaisee puolisoni, kun sushia syödessäni kerron, että olen unohtanut tarkistaa edellisyön älysormuksen mittaaman unen analyysitiedot. ”On”, vastaan, ja totean heti perään ”Kahdeksan tuntia ja kaksikymmentä minuuttia unta, ihan hyvä”.

Säännöllinen unirytmi on toiminut varsinkin nyt kun olen luopunut aamulenkeistä. En saa aamun ulkoilua mahtumaan kalenteriin millään, enkä halua leikata yöunistani. Parempi ajoittaa treenit keskelle työpäivää tai illalle. Pakko saada joku struktuuri tähän, mutta aamujani en voi mitenkään tunkea täyteen.

Ihan hullu päivä taas. Pelkkiä palavereja. Ei ehdi paljon miettiä välissä. Ihan sama. Illasta kävelylenkille ja höpötystä Juhan kanssa. Sancho ja Pancho, Jobs ja Wozniak, Rolle ja Juha, mitä näitä on…

Keskiviikko on ollut minulle hyvä, mutta illasta iskee ahdistus kun mietin taas liikaa. Onneksi aamulla on terapia.

Kyllä se siitä

Kolmatta päivää allapäin. Tyttären osastojakson yhteenveto käynnillä ja jatkotoimenpiteiden sopiminen. Ehkä tämä tästä. Sellainen 🤏 toivon liekki, hiipumassa oleva Calcifer, joka ei kuitenkaan täysin sammu.

Otan kerrankin juoksulenkin iltapäivälle. Aurinko paistaa ja lähden jäälle juoksemaan. Tulipa taas opittua, kuinka liikunta riemastuttaa. Puhelimessa puhuen hölkkä menee niin sutjakkaasti, että koskaan ei ole kymmenen kilometriä taittunut yhtä leikiten. Kotiin palattuani olen kuin uusi mies.

Kuva muistoksi Jyväsjärven jäältä.

1 2 3 4 5 6 7

Kirjoitukset kalenterissa

maaliskuu 2024
ma ti ke to pe la su
 123
45678910
11121314151617
18192021222324
25262728293031