Tänään(kin) innostun hieman tekemään työjuttuja. On se vaan niin mukavaa, kun voi kehitellä kaikkea vapaasti. Maalla äitini luona vielä rauhallisempaa ja katkottomampaa tekeminen, joten mikäs tässä. Pitäisi tietysti lomalla ja viikonloppuna osata hellittää. Oikeastaan torstaina ja perjantaina en hellittänyt myöskään. No, pari tuntia päivässä pahaa tee.

Vieraassa sängyssä nukkuminen ei ole ihan niin mukavaa, mutta silti jostain syystä nukuttaa yli yhdeksän tuntia ja Oura-sormukseni sanoo, että ”Optimal”. Tämähän käy.

Kympin lenkki, niin harmaata ja ankeaa, että huh huh. Silti ihan piristävä juoksennella. Lenkkini aikana Manu ja mummi ovat tehneet hienon lumiukon. Suoraan pihalta puusaunan löylyihin. Poika innostuu käymään saunassa pariinkin kertaan kanssani ja viipyy pitkään ylälauteilla. Puusaunan kiukaasta tulee lempeämmät löylyt.

Illalla kuumaa kaakaota ja Unoa. Jazzmainen Potsu soi ja ihan hyvä fiilis. Jotenkin salakavalasti surumielinen olo. En osaa, enkä jaksa selittää. Hämmentävää, kun kaikki asiat ovat hyvin. Kai sitä alitajunta on jotenkin tottunut jatkuvaan myrskyyn ja tällainen rauhallisuus ei sovi.

Et tiedä elämästäni kaikkea, mutta tuntuu, että olen vihdoin pääsemässä jonkin tietyn etapin yli kohti rauhaisampaa elämää ilman toksisuutta. Toivon, että tämä parantumisen matka saa jatkua ilman töyssyjä. Siis ihan kaikkinensa. Toivon meidän koko nelihenkiselle perheelle parempaa henkistä ja fyysistä hyvinvointia. Yksi päivä kerrallaan.