Kun luen tämän viikon omaa lokiani, huomaan, että en ole oikein jaksanut kirjoittaa. Viime viikon sunnuntain ja maanantain migreeni-postdrome -kohtauksen jälkeen viikko on mennyt nopeasti siinä samassa suppilossa. Viikko on ollut monella tapaa raskas. En edes tiedä miten siinä nyt vaan kävi niin, että buukkasin kaksi jäätävän isoa asiaa samalle viikolle – puhuminen yleisön edessä ja juoksukilpailuun osallistuminen. Saattoipa olla niin, että jompaa kumpaa ajankohtaa ei ollut vielä tiedossa silloin kun asiaa suunniteltiin. Voi olla, että ajankohdasta riippumatta valitsen ensi vuonna jomman kumman – tai en kumpaakaan.

Kelataanpas eiliseen. Perjantaina lähden aamulla aikaisin matkaan. Kahdeksan tunnin yöunien jälkeen olo ei tunnu ollenkaan levänneeltä. Aamuseitsemän junassa vatsa menee sekaisin ja tulee huono olo, syynä joko VR:n paska kahvi, stressi tai molemmat. Hikoiluttaa, joudun ottamaan hupparin pois päältä. Navy blue -t-paitaani koristaa pikseleistä koostuva velho ja teksti ”open sourcerer”, olen ostanut paidan nimenomaan tätä päivää varten netistä, tulenhan puhumaan open sourcesta englanniksi WordCamp Finland -tapahtumassa.

Junamatka menee melko nopeasti. Yritän tehdä töitä, mutta nettiyhteys ei toimi kunnolla edes hotspotilla, joten viimeistelen sen sijaan vain slidejäni. Tampereella kävelemme suoraan tapahtuma-alueelle Tampere-talolle trimedialaisten perässä.

Jäämme aulaan höpöttelemään ja joku pyytää minut heti jutuille. Huomaan puhuvani englantia parin tyypin kanssa, joita en tunne entuudestaan. He kuitenkin tietävät minut ja osaamiseni. Hihasta vetää myös tyyppi, jonka puolison tiedän musa- ja wp-piireistä. Kertoo fanittavansa minua ja firmaani, olen häkeltynyt ja imarreltu. Tämän jälkeen en oikeastaan pääse kovin montaa metriä pidemmälle, kun aina joku moikkaa tai pysäyttää. Tunnen samalla ylpeyttä siitä, että minut tiedetään, samalla haluan vajota maanrakoon.

Välissä joudun ottamaan Maxaltin, päänsärkyä pukkaa. Alan taas syyttämään itseäni, vaikka se on viimeinen mitä migreenissä kannattaa tehdä. Väsymys, stressi, matkustelu, ihmiset, väärin hengittäminen, niskajumit, ilmankosteus, kahvi, kaikki kontribuoivat yhdessä migreenin syntyyn ja vaikka kaikki aspektit olisivat kunnossa, se voi silti tulla. Onneksi lääke auttaa tällä kertaa, eikä migreeni tulekaan. Luoti väistetty, taas.

Ehdin katsoa ehkä yhden esityksen, kun koittaa jo lounas. Syömme all vegan -lounaan ja sitten minun pitääkin jo kiiruhtaa Maestro-saliin laittamaan Keynoteani valmiiksi. Ei jännitä niin paljon kuin ennalta odotan, on oikeastaan ihan hyvä olla. Yleisöä lappaa saliin. Ja lisää. Ja lisää. Vähän jännittää. Mutta ei liikaa.

Aloitan puheeni. Unohdan saman tien muistiinpanoni, mutta tällä kertaa se on hyvä merkki, koska olen jo flowssa. Ajatus luistaa. Kun kellottaja näyttää viiden minuutin merkin, huomaan olevani myöhässä. Joudun hieman tiivistämään markkinointisliden matskua, jotta ehdin puhua loppuun. Thanks, yleisö taputtaa. Onnistuin. Pari hyvää kysymystäkin sieltä tulee. Hommahan toimii.

Esityksen jälkeen on henkinen akku tyhjä. Lähden pois tapahtuma-alueelta, enkä jää katsomaan viimeisiä puheita, sen sijaan menen muiden dudelaisten kanssa kuppilaan. Tilaan Coca Cola Zeron, jotta virkistyisin edes hieman.

Paluujunassa on mukavaa, huumori hersyää ja jutustelu työkavereiden kanssa on hauskaa. Olen rättiväsynyt kotiin päästyäni, mutta joudun vielä tekemään töitä, koska mielenrauha ei salli jättää asioita kesken. Ehkä noin kymmeneltä unten maille.

Lauantai. Finlandia Marathonin kisapäivä. Päätä jomottaa jo herätessä. Otan heti Maxaltin. Se ei tunnu tällä kertaa auttavan. Jonkinlainen rebound-migreeni varmaan. Tähänkö tämä tyssää? Lähden aamupalan jälkeen ulos kävelylle ja kävelen vähän pidemmän lenkin. Aivan paska sää, vettä sataa naamaan. Menen Kankaan K-Kauppaan, josta ainakin viimeksi sai Maximin Energy Gel Gummies Cola -karkkeja juoksemista varten. Eipä saa enää, näköjään poistunut valikoimasta. Ei näitä saa enää vissiin mistään ruokakaupasta täältäpäin.

Haen kisanumeroni Paviljongista. Lutakko on aivan täynnä väkeä, koska tänään on Finlandia Marathonin lisäksi Wemmi-sadonkorjuumarkkinat. Menen kävelyn jälkeen pitkälleen. Olo on järkyttävän huono. Vielä pitäisi syödä ja kisoihin on pari tuntia. Suljen silmät. Pakko nukkua hetken.

Herään tuntia ennen kisoja. Päässä jyskyttää, kipuasteikko on noussut 7/10. Pakko perua puolimaraton, ei voi mitään. Laitan perumisilmoituksen, juon vettä ja jatkan unia. Kyynel valuu silmäkulmasta. Särkee ja harmittaa kaikki. Kovassa migreenissä herkistyn, kaikki tuntuu paskalta.

Noin kahdeksan tunnin kärsimyksen jälkeen migreenikipu päästää irti otteestaan, eikä satu enää. Tilaamme pizzaa Koti-Pizzasta. Tuntuu hyvältä syödä ja muutenkin, kun ei satu mihinkään. Mietin samalla, että tämä on varmasti yksi kehon monia tapoja kertoa, että ”Rolle perkele nyt joku roti tuohon touhuun”. Teen liian paljon, liian kovaa, liian putkeen. Pakko ottaa tämä nyt tosissaan ja varata jotain lepohetkiä kalenteriin, alkaen nyt. En voi jatkaa niin, että teen 9-22 töitä siirtyen asiasta toiseen ja vapaalla juoksen puolimaratoneja, koska haluan pysyä ”tavoitteessa”. Jos tavoitteet synnyttävät ylikuntoa, ne ovat liian kovat.

En tiedä onko tässä sepustuksessa mitään tolkkua, Postdrome päällä edelleen. Taidan mennä iltapalalle…