Juoksulenkillä pohdiskelin itseäni ja sitä mistä luovuuteni syntyy. Tuotteliaisuudessani on oikeastaan ollut aina sama kaava: Kun selaan nettiä, saan kipinän tehdä omia verkkosivuja. Kun luen kirjoja, saan kipinän kirjoittaa. Kun kuuntelen musiikkia, saan kipinän säveltää omia teoksia. Tykkään siis tehdä sellaista, mitä itsekin kulutan.
Poden usein ahdistusta siitä, että en pääse käyttämään aikaani kaikkeen mihin minulla olisi hinkua. Levyn jos toisenkin olen jo julkaissut, mutta kirja jäi puolitiehen toistaiseksi. Mutta tämän iänikuisen räntin lopputuloksena on aina se, että ei yhdellä ihmisellä riitä aika kaikkeen. On valittava yksi asia kerrallaan ja keskityttävä siihen.
Lomalla nämä ajatukset korostuvat, koska ei ole edes sitä yhtä asiaa. Mutta loma on käytettävä lomailuun, ei tuottavien asioiden tekemiseen. Näin olen tällä kertaa päättänyt. Musiikki, kirjat ja muut suuret saavutukset saakoon odottaa. Arkena olen päättänyt keskittyä bisneksiin, sillä niiden lennossa pysyminen varmistaa sen, että voin vanhempana keskittyä vaikkapa siihen kirjaan ja musiikkiin.
Tiedän osaavani kirjoittaa. Tiedän osaavani soittaa ja säveltää musiikkia. Tiedän olevani hyvä yrittäjä ja johtaja. En ole aina tiennyt, enkä tajunnut. Edelleen tulee hetkiä, että pidän itseäni ihan paskana, eikä itsetunto ole vieläkään 100%. Mutta se on 80%. Ja se on paljon parempi kuin vuosia sitten, jolloin se oli lähempänä nollaa.
Kirja-asiassa tiedän, että pystyisin kirjoittamaan arjen pyörityksen ohessa, mutta tiedän myös, että se olisi liian kuormittavaa. Suhtaudun tekemisiini aika kunnianhimoisesti ja kirjoittamisesta tulisi helposti liian suorittavaa. SItä se on jo nyt, kun olen sitoutunut kirjoittamaan päivittäin tätä lokikirjaa. Mutta suorittamisesta ei tarvitse tulla pakkopullaa. Kirjan kirjoittamisessa on vaan isompi riski kuluttaa itseään, kun se on vähän mittavampi juttu kuin kymmenen minuutin blogipostaus.
Olen kuitenkin kasannut itselleni aiheideoita ylös kirjasivulle odottelemaan. Ne tulevat sieltä sitten kun tulevat. Jos saisin joskus kustantajan, joka innostuisi minusta, tietäisin että kirjan kirjoittaminen ei myöskään menisi ”hukkaan”. Sen turvin voisin panostaa enemmän arkena ja lomillakin.
Ehkä suurin pelkoni luovuuteni toppuuttelemisessa on, että jos en nyt kirjoita tai musisoi, mitä jos kupsahdan ja kaikki potentiaali jää hyödyntämättä? Jos isäni tavoin ainoastaan blogikirjoitukset jäävät nettiin elämään, mutta muut merkit jäävät vain parin läheisen muistoihin? Toisaalta, tarvitseeko jättää jälkeään? Ei välttämättä. Mutta haluaisin saada aikaan jotain. Haluaisin löytää sen lopullisen merkityksen. Haluaisin olla se Laukkarinen, joka tiedetään jostain. Mutta ehkä tämä on vain kasvava egoni, joka puhuu, hyi, mene pois.
Loppupeleissä täytyy muistaa, että luovuuskin lähtee siitä, että itse nauttii asioista, joita tekee. Muut tulevat seuraavana. En esimerkiksi omaa musiikkia tehdessäni mieti kukahan tätä kuuntelee, vaan tykkään itse kokeilla erilaisia syntetisaattoreita ja katsoa mitä saan aikaan. Sama homma teksteillä; Haluan jäsennellä ajatukseni ylös ja katsoa millaista tulee. En odota, että kukaan lukisi tekstejäni. Mutta ”todellisissa” teoksissa eli julkaistavissa biiseissä ja teksteissä on kuitenkin se olettamus, että lopputuloksista nauttii joku muukin. Mitä isompi teos, sitä enemmän teoksen tarkoitus on antaa aivan jollekin toiselle hyötyä tai nautintoa. Se on ristiriitaista, mutta välttämätöntä.
Jos kerrataan, mihin tällä hetkellä pistän kaikki paukut:
- Perhe
- Firma, liiketoiminnan pyörittäminen, tiedolla johtaminen (taulukkolaskenta)
- Juokseminen, maratoniin treenaaminen
- Blogi, tai enemmänkin tämä päiväkirja
- Vapaa-aika (Overwatch, lukeminen, some, palvelimet, tietokoneet)
- Terapia, henkinen hyvinvointi
Mihin ei jää paukkuja:
- Kirjan kirjoittaminen
- Musiikin tekeminen
- WordPress-skene
- Matkustelu (en ole toisaalta koskaan tykännyt)
- Kaikki muu ylimääräinen
Lista näyttää muuten aika samalta kuin vuonna 2022 tammikuussa ja 2022 helmikuussa, paitsi että olen pudottanut pois kaikenlaiset ylimääräiset kuten jopa koodaamisen. En enää koodaa, paitsi lomalla ja silloinkin jotain jota ei ole kukaan muu kehittänyt, yhtä omaa vapaa-ajan juttua kerrallaan, josta saan valtavasti kiksejä (hyvänä esimerkkinä Mastodon Bird UI tällä hetkellä). Nämä ovat pyrähdys-tyyppisiä rupeamia, jotka vakiinnuttuaan tasaantuvat. Ne pitävät taitoa ja mielenkiintoa hyvin yllä.
Koodaamisen pois pudottaminen päiväjärjestyksestä oli ylipäätään parasta mitä tässä reilun vuoden sisään on tapahtunut. Niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin. Niin paljon kuin pidänkin koodaamisesta, pelkkää CSS:ää koodaamalla olisivat taitoni menneet hukkaan esimerkiksi yrityksessäni. Se, että pääsen tekemään arkisin rahaan liittyviä asioita (rakastan numeroita), laskelmia, taulukkolaskentaa (tällä hetkellä mm. tärkeimpänä ylläpitoasiakkaiden ja verkkotunnusten lista, joka on elintärkeä ja jota on tehtävä lomallakin joka päivä vähän eteenpäin), asiakaspalvelua, markkinointia (kirjoittamista) ja tyyppien työn ja työkalujen kehitystä on aivan uskomattoman hienoa. En suoraan sanottuna näin jälkiviisaana ymmärrä, miten koodasin projekteja niinkin pitkään samalla kun yritin rimpuilla ja pitää muun paletin kasassa. Nyt on prioriteetit kohdillaan.
Niin vaan ajatukset eksyivät työasioihin, taas. Mutta se mitä olen jälleen kesälomalla oppinut, on että työ on intohimoni ja asia joka tuo paljon rutiinia elämääni. Lomalla ei ole muuta kuin häilyvä aamurutiini (lenkki, aamupala, kahvi) ja häilyvä iltarutiini (kasvit, budjetit, päiväkirja), mutta niiden välissä on tyhjä aukko. Tämä tyhjä aukko pitäisi jollakin ilveellä osata täyttää rentoilulla ja lepäilyllä, jonka olen todennut olevan minulle äärimmäisen vaikeaa. Mukamas aina pitäisi kehitellä jotain tuottavaa tekemistä.
Tästähän tulikin vähän pidempi torstaipohdinta. Mutta se oli sen arvoista.
Nyt juon toisen kupin kahvia. Ehkä tällä päätöksellä naulaan itselleni vielä kerran: Älä tee lomalla mitään kuormittavaa, niin jaksat paremmin elokuun myllerryksessä. Eihän tässä mennytkään kuin 20 lomapäivää 31:stä, jotta tämän tajusi.