”Mitäs sitä sitten?”. Nyt se saapui, se tunne. Se olemisen autuus. Se kun ei ole tekemistä, eikä tarvitsekaan olla. Smartumissani on paljon liikunta- ja kulttuurisetelistä käyttämättä, joten taidanpa mennä elokuviin itsekseni huomenna. En suunnittele tämän pidemmälle mitään. Kirjoja. Kirjoittamista. Olemista. En stressaile siitä pitääkö kirjoittaa kirjaa tai tehdä musiikkia. Ihan sama. Tämä on parasta.

Olen minä tehnyt ”töitäkin” joka päivä, mutta sen verran mitä yrittäjän tarvitsee tehdä, eli vartista tuntiin, lähinnä laskutukset ja taulukkolaskennat. Ihan mielellään teen Exceleitä ja tsekkaan sähköpostit päivittäin, se ei edes tunnu työltä. Saisipa pelkästään sitä tehdä joka päivä arkenakin. Tavallaan saankin, pikkuhiljaa, mutta jostain syystä pääkoppani silti väittää, että esimerkiksi ylläpitolaskutusexcelin tekeminen ei ole ”oikeaa hommaa” ja sitä pitäisi jotenkin tehdä ”vapaa-ajalla” tai ”iltapuhteella”. Mikä edes on ”työpäivä” tai ”työaika”, jos ajattelen näin? Tämän loman pitää viimeistään muuttaa ajattelutapani sellaiseksi, että en enää ajattelisi ”työstä” väärin. Mutta silti, rakastan tätä.

Helteellä juokseminen ei ole herkkua, mutta onpahan tuo treeniohjelman mukainen 14km taas taputeltu. PS. Uusi app rutiineihin testissä, tällä kertaa Timecap. Jokin kyltymätön voima minussa kaipaa aina jotain uutta ”motivoivaa” appia. Ehkä tällä kertaa osuu, ainakin toivon niin.

Saapuessani lenkiltä lapset ja vaimo ovat lähteneet ulos. Talossa on hiljaista. Tämä käy.