Keskiviikko: Päivä, jolloin aamulenkillä spurtteja ja lounas vaimon kanssa. Sushia, tietenkin. Tänään on ollut jonkinasteista eksistentiaalista kriisiä ilmassa. Toinen puoli pääkopastani sanoo, että yrittäisit nyt rentoutua ja toinen puoli, että yrittäisit nyt tehdä jotain järkevää. Kumpikaan ei oikein ota aktiivista roolia tai ole oikeassa. Jos totta puhutaan, en haluaisi tehdä yhtään mitään. Ja niin minun täytyy myös tehdä. Tehdä? Siis olla tekemättä. Mitään.

Mietin pakostikin, että onko minut viritetty siten, että tarvitsen koko ajan jotain ”tuottavaa” tekemistä pärjätäkseni hyvin henkisesti. Olen tainnut olla aina tällainen, niin pitkään kuin muistan. Paikkaanko sillä jotain lapsuuden traumaa? Kenties. Aina kun lomaa on kulunut pari viikkoa, alan ahdistumaan siitä, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Aivan kuin unohtaisin loman koko perimmäisen tarkoituksen.

Laitan tekstiviestiä terapeutilleni. Olikohan seuraavat ajat elokuussa, vai pääsenkö huomenna juttelemaan? Terapeuttini vastaa, että ”nähdään elokuussa!”. Poistan tapahtumamerkinnät kalenteristani häiritsemästä.

Huomenna lääkäriaika Mehiläisessä. Sairausvakuutus hyötykäyttöön. Saan vihdoinkin migreenilleni estolääkityksen.