En saa itseäni ylös vajaiden yöunien jälkeen, kiitos Euroviisujen. Tytär nukkuu pommiin ja heti perään väittää olevansa kipeänä. Vastahan hän oli koko viime viikon pois koulusta. En tiedä mikä on totta. Siitepölykausi on pahimmillaan.

Etäpäivä ei meinaa lähteä käyntiin. Kahvimaito on loppu. Aloitan hommat. Yksi kerrallaan. Fiilis on kehno, potuttaa.

Puolen päivän jälkeen muistan, että en ole juonut yhtään kahvia. Lievää päänsärkyä. Lähden ulos kävelemään ja ostan samalla ne kahvimaidot. Kotiin tultuani pistän suklaaminttukahvia lasiin. Heti tuntuu paremmalta.

Jännä miten pienet asiat voivat saada mielen matalaksi, kun niitä kasaantuu. Tai välillä tuntuu siltä, että tyhjää kasaantuu päällekkäin. Ei näistä asioista pitäisi mennä päivä pilalle. Miksi olen tällainen tunneolio?

Työpäivä venähtää, mutta tahallaan. Saan kaiken valmiiksi mitä pitikin. Kuuden maissa vaihdan Macilta PC:lle. Päätän lähteä lenkille, mutta jumitan jossain Mastodonissa.

Kahdeksalta ulos juoksemaan. Rantaraitin asfalttireitti on virhe parin päivän tauon jälkeen. Oikea sääri puutuu heti kahden kilometrin kohdalla. Pakotan itseni juoksemaan viisi kilometria, sitten kävelen loppumatkan. Tämä päivä on näköjään tällainen.

En löydä nyt päivästä hirveästi positiivista kerrottavaa. Joskus takkuaa. Ei kaikki voi aina mennä hyvin.

Illalla korotan ääntäni lapsille tahtomattani. Olen tänään nähtävästi täysi mulkku. Mikä nyt risoo?

Pyykkikone pyörii. Pitäisi laittaa vaatteet kuivumaan, mutta kellossa on vielä aikaa. Sitä paitsi pesukone vuotaa. Sarana on haljennut kriittisestä kohdasta. Ahdistaa sekin.

Miksi kaikki menee tänään pieleen? Ei mikkää mee kohtuuvella.

Nollauskeinoja on vähän, mutta aion pistää kohta jonkin elokuvan pyörimään.

Ehkä huomenna paremmin.