Repaleinen päivä, mutta saan silti paljon aikaan. Kerrankin lopetan työt viideltä. Lähden heti työpäivän jälkeen juoksulenkille. 15 kilometriä shortseissa ja t-paidassa, jalka tuntuu kevyeltä. Kesä on täällä.

Parempi päivä. Enimmäkseen ei ahdista. Liian pitkä työpäivä, mutta minkäs teet, kun päivä on täynnä tapaamisia. Haluaisin hieman avautua tähän siitä miten tämän kaupungin eräässä koulussa suhtaudutaan koulukiusamiseen, mutta taidan jättää välistä, etten anna liikaa tuntomerkkejä. Suututtaa liikaa. Kyllästyttää. Syke nousee ja ahdistus kasvaa, kun edes mietin tätä. Antaa olla.

Huomenna terapia ja kaksi palaveria, joista toinen siirtyi tiistailta. Tuolloin yksinkertaisesti unohdin flow-tilassani. Tänään puolen päivän aikaan huomaan, että Macin kalenterini ilmoitukset ovat pois päältä. Eipä ihmekään, että on joskus mennyt ohi, kun ovat puhtaasti muistin varassa.

Välillä tuntuu, että päivät rullaavat työn ja väsymyksen välissä. Tätäkö tämä on? Onko muuta? Saisinpa olla vuorilla kirjoittamassa kirjaa. Tai rannalla miettimättä bisneksiä. Ehkä ne ajat koittavat vielä. Toivottavasti elän sinne asti.

Miksi kaikkea hyvää pitää odottaa? Miksi asioita ei tapahtuisi kerrankin vähän nopeammin? Toisaalta, nyt elän aika hienoa aikaa ja asiat todella nopeutuvat. Ehkä kitkuttelun ajat ovat vihdoin takanapäin.

Tekisi mieli pyyhkiä edelliset rivit tyhjäksi. Mutta antaapa olla.

Haluaisin jakaa ajatuksiani, mutta tuntuu siltä, että kaikki on turhaa. Ehkä tämä kiteyttää paremmin kuin mitä nyt jaksan kirjoittaa.

Nämä on niitä maanantaita, kun pää on niin tiltissä, että on ihan turha miettiä sen kummempia aforismeja. Koko porukka taas töissä, kaksi palaveria, yksi kehityskeskustelu, yksi puhelu asiakkaalle ja loppupäivä silkkaa selviytymistä.

Katsotaan huomenna uudestaan.

Weekends don’t count unless you spend them doing something completely pointless.

Bill Watterson