Tänään on hyvä päivä. Ensimmäistä kertaa tällä viikolla kunnon yöunet. Ei harmita mikään ja ahdistuskin on pysynyt taka-alalla. Jään jälleen jumittamaan koodailuun, mutta Mastodon Bird UI on lähes valmis. Silmäni tarkertuu enää pieniin yksityiskohtiin, jotka on nopea taklata.

10K lenkki. Sushia. Tietokonejuttuja. Rentoilua. Lauantait ovat parhaimmillaan ihan parhaita.

Jälleen huonosti nukuttu yö. Tajuan herättyäni, että pojalla alkaa koulu minuutin päästä. Oma vikani, kun en ole ollut tarkkana.

Lasten lähdettyä kouluun lähden juoksulenkille. Yli viisi kilometriä taittuu nopeasti. Kaupan kautta kotiin.

Veera tulee tänään takaisin kotiin. En malta odottaa. Päivä hurahtaa nopeasti CSS:ää koodatessa ja bloggausta kirjoittaessa. Menemme koko porukalla Veeraa alaovelle vastaan. Erityisesti pojalla on ollut kova ikävä. Nyt tuntuu kokonaiselta, kun kaikki on taas koolla. Vaimo vaikuttaa äärimmäisen väsyneeltä, mutta ei mikään ihme. Matkaaminen vie veronsa ja kuntoutusviikko on ollut varmasti henkisesti raskas.

Olen hieman hajamielinen tänään, kun pää pyörii koodeissa. Mutta nyt se on oikeasti aika pitkälle valmis. En aio enää jäädä jumiin. Pientä hiomista ehkä ajan kanssa. Ehkä huomenna ehdin pelatakin…

Unta alla viisi tuntia, kaksikymmentä viisi minuuttia. Melkein sama määrä kuin edeltävänä yönä. Valvon liian myöhään lomalla, kun en saa unen päästä kiinni ajoissa, vaikka väsyttäisikin. En osaa nukkua yksin. Aamulla on silti herättävä laittamaan lapset kouluun.

Lotta on toista päivää flunssassa kotona. Se siitä omasta rauhasta. Vähän hermostunkin, mutta puhumme sitten asiat läpi ja saadaan tilanne tasattua.

Terapiassa puhun hukassa olevasta lomaidentiteetistäni ja loman aikaisesta ahdistuksesta. Kotiin tultuani jatkan koodaamista.

Päivä hurahtaa iltaan. Pelaan muutaman pelin Overwatchia. Ei oikein lähde.

Ihan ihme päivä tänäänkin. Terapeuttini sanoo, että pitäisi opetella laiskottelemaan. En osaa. Haluaisin osata. Ehkä huomenna en tee mitään.

En malta odottaa, että Veera tulee kotiin. Tämä koti ei ole koti ilman häntä.

Jotenkin sekava päivä. Tiivistettynä: Aamulenkki, koodailua, hiljaista kotia kolmatta päivää. Tämä keskiviikko on ollut lomapäivä, jonka piti olla työpäivä, mutta ei osoittaudukaan oikein kummoiseksi sellaiseksi.

Olen tuottava ja kirjoitan työblogia lomallakin, tällä kertaa saavutettavuudesta. Loppupäivän koodaan Twitter-replikaani, löytyy GitHubista.

Ahdistuksen taso on vakio. En ymmärrä miksi lomalla pitää ahdistua. Syynä on ehkä sisäinen ristiriita, koska identiteettini on rakentunut niin vahvasti työni ympärille. Jos en tee laskutusta, myyntiä, markkinointia, optimoi yritystä menestymään, optimoi fronttijuttuja, kikkaile laskentataulukkoja, suunnittele numeroita, budjetteja tai muuta Dudeen liittyvää, mitä sitten teen?

Loma yleensä on ikään kuin itseni etsimistä. Kun kaiken arjen ”pyörittämisen” ottaa pois, jäljelle ei oikein jää mitään. Lisäksi tavallaan toivoisin, että voisin edes lomaviikkona ”vaihtaa vapaalle”, mutta en kykene siihen. Tuntuu, että en voi lomavastaajaa päälle etenkään nykyään. Jos joku kysyy tarjousta, en voi vastata siihen ”sori, olen lomalla”. Ja sitä paitsi luen sähköpostini muutenkin.

Lomalla #InboxZero-ajattelu on vitsaus. Arkena nautin siitä, että sähköpostilaatikkoni on aina tyhjä. On helppo laittaa sähköposti lukematta arkistoon ja lisätä sähköpostin otsikolla tehtävä tehtävälistaan ja vastata sitten kun on sähköpostin läpikäyntiaika. Mutta lomalla ei voi tehdä näin, koska muuten viestin lähettäjä saisi vastauksen vasta viikon päästä. Kun ei ole sitä lomavastaajaa. Ehkä se tosiaan pitäisi laittaa päälle… (*laittaa lomavastaajan päälle…)

Vaikka en lukisikaan sähköpostiani, työasiat tuntuvat pyörivän mielessä. Luen bisnesaiheista kirjaa ja palan halusta luonnostella uutta ideaa Exceliin. Tiskejä laittaessa päässä pyörii taas uusi tapa optimoida firmaa. Äh.

On myös outo olo, kun Veera ei ole kotona.

Pikakelaus päivän alkuun. Tiistaipäivä on jotenkin sekava. Aamulla on tokkurainen olo, edellisyön vähäiset unet tuntuvat nyt. Kun lapset lähtevät kouluun, päätän jatkaa unia. Nukun kuin tukki seuraavat kolme tuntia. Jotenkin nukkuminen puoli kahteentoista kaduttaa ja olo on sen verran pökkelö edelleen, että jätän aamulenkin tekemättä. Niin ja joo, perhana, eihän enää edes ole aamu.

Katson kelloa uudestaan aamutoimien jälkeen ja tajuan, että jos haluan mennä kauppaan jättämättä poikaa yksin kotiin, minun on mentävä häntä vastaan koululle. Menisimme yhdessä kauppaan. Ehdin hyvin, kun riennän portille. Soitan pojalle, koska häntä ei näy. Hän vastaa, että on vastapäisellä portilla. Siellä hän pelailee puhelimellaan. Hyvät hyssykät, nyt se puhelin taskuun ja tumput käteen, täällä on viisitoista astetta pakkasta, sanon tomerasti. Poika tottelee ja lähdemme kaupalle.

Kaupassa pojalle tulee kyynel silmään. Äitiä ikävä. Niin minullakin. Halaamme. Vielä kolme yötä pitää jaksaa. Eiköhän me pärjätä. Tämä ikävä yllättää itsenikin. Minkäs sille voi, kun rakastaa.

Kotiin tullessa teen spagetti bolognesea. Se onnistuu aika hyvin. Pojan kanssa laitamme paljon Heinz-ketsuppia pastan päälle. Tytär ei arvosta, hänhän ei ketsupilla ruokaansa pilaa. Kukin tavallaan. Jälkkäriksi jäätelöä.

Hoidettuani pari työjuttua (sori), päätän että nyt on nollattava aivot. Menen Overwatchin maailmaan, johon uhraan yli kolme tuntia. Sitten on aika poistua iltapalalle. Paitsi että en edes mene iltapalalle, vaan palaan koneelle säätämään CSS:ää. Jep. Tähän on tultu.

Ehkä tämä loma tästä aukenee, viimeistään huomenna kun saan sovitun palaverin alta pois. Ei pitäisi ikinä edes vahingossa sopia palaveria lomaviikolle. Vieläpä noin keskelle viikkoa.

Ärsyttää toden teolla kun en vain osaa lomailla. Kertokaa joku, miten se onnistuu?