”Miten kello on noin paljon?”. Kysyn tätä ensimmäisen kerran viiden aikoihin, jolloin saan työt valmiiksi. Pikakelaus iltaan ja nyt viisarit näyttävät kohta puoli kaksitoista.

Aurinko pilkistää puolen päivän aikaan ja jatkuu pitkälle iltapäivään. On mukava nähdä valoa pitkästä aikaa. Koko päivän on ollut sellainen olo, että joku on kuollut. Painostava, kuoleman lemahdus ympärilläni. Keväisin tulee isä mieleen. Hänen kuolemastaan on kulunut jo yli neljä vuotta, mutta sen synnyttämä kipu tulee aika ajoin takaisin. Isä oli minulle ainoaa laatuaan maailmassa, niitä harvoja ihmisiä jotka ymmärsivät jonkun tällaisen päälle. On kuin puolet minusta olisi jäänyt sinne kuolinvuoteelle 15. tammikuuta 2019 kello 13:55, kun ukko lakkasi hengittämästä.

Kotiin tultuani minussa on väsynyttä energiaa. Ajatukseni sinkoilevat asiasta toiseen. Ryhdyn asentamaan uusia nimipalvelinasetuksia lasten laitteille. Miksi? Mistä minä tiedän. Nämä asiat kiinnostavat minua. Heitän jotain random läppää ja nauran itsekseni. Kai minä peitän ahdistustani tekemällä ja huumorilla.

Nyt yön kähmyssä kadun taas sitä, että en ole nukkumassa taaskaan. Mutta toisaalta, miksi katua? Ehkä se 6-7 tuntia unta riittää taas ihan hyvin.

Mietin ensin, että laitan tähän kuvan viikon kalenteristani, johon olen ripotellut tehtävät. En laita, sillä se hieman stressaa minua itseänikin. Jos aikatauluihin tulee pienikin odottamaton muutos (kuten tänään), rytmi on pilalla ja olen iltaseitsemään asti töissä.

Joka päivä yritän lopettaa järkevään aikaan, eli 17-18. Mutta tuntuu että se onnistuu vain harvoin. Huomenna uusi yritys.

Huokaus. Tähän on tultu.

Menee taas valvomiseksi, joten unet venähtää. Ihan sama. Herään virkeänä ja elinvoimaisena, joten syön aamupalan ja lähden juoksemaan. Ei ole suunnitelmaa, juoksen vain. Saan kuunneltua loppuun erään huumeidenkäytöstä kertovan surullisen kirjan, jossa monia kohtaa karu kohtalo. Pysähdyn ja kirjoitan filosofisia Mastodoniin tuoreeltaan.

Pitkä juoksulenkki on aina jotenkin erilainen. Tällä kertaa maasto on täynnä lätäkköjä ja jäätikköä vuoron perään. Sukat kastuvat, mutta ei haittaa, jatkan juoksemista. Metsässä linnut laulavat. Poluille on mukava päästä. Kangas, Heinälampi, Seppälä, Huhtasuo, Kangaslampi, Ahonlaita, Jyväsjärven rantaraitti, Mattilanniemi, koti. Täynnä on 22.33 kilometriä ja samalla vuoden ensimmäinen puolimaraton.

Matkalla ei tule nälkä, mutta tietenkin parikymmentä kilometriä vähän ottaa jalkoihin. Koko lenkkiraportti löytyy Stravasta.

Loppupäivä pelkkää chillailua. Pitänyt keittää kahvia, mutta ei ole saanut aikaiseksi. En ole tehnyt yhtään mitään. Jotenkin edes pelaaminen ei innosta.

Ehkä keitän kofeiinittomat.

Launtait ovat keskimäärin mukavempia päiviä. Tämän viikon lauantai ei tee poikkeusta kaavaan. En lähde lenkille tänäänkään, antaa olla tältä viikolta. Nyt on aika levätä.

Ulkona sataa vettä koko päivän. Vetistä jäätä ja loskaa. Ei kiitos.

Mastodonia, Overwatchia, elokuvia. Kelpaa.

Viikko kulminoituu perjantaihin. En pääse taaskaan lenkille, koska haluan nukkua. Menkööt tämä viikko näin.

Työpäivä on yllättävän rento. Aamulla on pitkästä aikaa mukava jauhaa Timin kanssa. Kaipasin tätä. Vähän höyryjä ulos. Kahvia ja liiketoimintaa. Homma kääntyy taas positiivisen puolelle.

Tänään on pitkästä aikaa se tietty ”perjantain taika” ilmassa. Kaikilla tuntuu olevan rento fiilis ja toimistolla raikaa puheensorina. Ei tähän kaljaa tarvita, fiilis on sama, luontaisen huumaava.

”Full stop” kerrankin neljän jälkeen. On suorastaan ihanaa olla kotona syömässä karkkia ilman mitään velvoitteita.

Ihan paras päivä, vaikka väsyttää. Stressi on väistynyt. Tervetuloa viikonloppu, sinua on odotettu.

Kun lapset ovat menneet nukkumaan, säädän Philips Hue-valot The Midnight Monsters -asetukselle, eli levyn kannen väreihin:

Suosittelen. Upea levy.