”Miten kello on noin paljon?”. Kysyn tätä ensimmäisen kerran viiden aikoihin, jolloin saan työt valmiiksi. Pikakelaus iltaan ja nyt viisarit näyttävät kohta puoli kaksitoista.

Aurinko pilkistää puolen päivän aikaan ja jatkuu pitkälle iltapäivään. On mukava nähdä valoa pitkästä aikaa. Koko päivän on ollut sellainen olo, että joku on kuollut. Painostava, kuoleman lemahdus ympärilläni. Keväisin tulee isä mieleen. Hänen kuolemastaan on kulunut jo yli neljä vuotta, mutta sen synnyttämä kipu tulee aika ajoin takaisin. Isä oli minulle ainoaa laatuaan maailmassa, niitä harvoja ihmisiä jotka ymmärsivät jonkun tällaisen päälle. On kuin puolet minusta olisi jäänyt sinne kuolinvuoteelle 15. tammikuuta 2019 kello 13:55, kun ukko lakkasi hengittämästä.

Kotiin tultuani minussa on väsynyttä energiaa. Ajatukseni sinkoilevat asiasta toiseen. Ryhdyn asentamaan uusia nimipalvelinasetuksia lasten laitteille. Miksi? Mistä minä tiedän. Nämä asiat kiinnostavat minua. Heitän jotain random läppää ja nauran itsekseni. Kai minä peitän ahdistustani tekemällä ja huumorilla.

Nyt yön kähmyssä kadun taas sitä, että en ole nukkumassa taaskaan. Mutta toisaalta, miksi katua? Ehkä se 6-7 tuntia unta riittää taas ihan hyvin.