Avaan silmäni, mutta en näe eteeni. En kuule mitään. Huoneen valot tuntuvat hämärämmältä kuin ne oikeasti ovat. Olen pimeydessä, syvällä pääni sisässä. En pysty puhumaan, sillä rintakehäni päällä istuu jokin otus. Pelotan itse itseäni. Sekunti tuntuu tunnilta ja tunti minuutilta. Olen mustan kuution sisällä. En pääse ulos, vaikka haluaisin.

Tökin peukalolla otsaani. Mitä tapahtuu? Miksi olen asunnossa, jonka jätin taakseni yli kymmenen vuotta sitten? Miksi näen näitä asioita? Missä olen? Milloin olen? Voisiko joku auttaa?

Havahdun hetkeksi hereille mentaalisesta lukostani. Olen turvassa, mutta ei tunnu siltä. Solmu ei aukea kokonaan. Pikkuhiljaa. Tunnen oloni yksinäiseksi. Olen myös yllättynyt, sillä luulin unohtaneeni tämän tunteen ja nämä muistot. Luulin päässeeni tästä eroon.

Kaikki on hyvin nyt. Ei mitään hätää, hän sanoo. Aikaa on kulunut monta tuntia. Ahdistuksen taso on enää 5%. Nyt syön nämä helevetin nugetit ja nollaan aivoni Netflixillä. Kyllä tämä tästä. Kyllä tämä tästä.

Terapiapäivä, kertaa kaksi.