Huomenna aion tehdä edes jotain toisin.

Sanoin näin maanantaina viitaten yömyöhään venyneisiin päiviin, erityisesti työpäiviin. En tehnyt mitään toisin. Itse asiassa joka ikinen arkipäivä tällä viikolla on venynyt puolilleöin. Fiduiks män’, niinsanotusti.

Tärkeintä on, että ei stressaa. Vaikka päivät ovat olleet täynnä tekemistä, stressitasot ovat pysyneet alhaalla. Elämme merkittäviä aikoja. On isoja juttuja, joista voin kertoa vasta hieman myöhemmin. Niistä omat kirjoituksensa sitten, kun aika on.

Viime aikoina olen ottanut käyttöön jälleen uuden sovelluksen. Androidille ja iPhonelle kehitetty RoutineFlow auttaa toistuvien rutiinien toimeenpanemisessa. Olen nykyään todella tapa- ja rutieeniorientoitunut ihminen, mutta pelkät tavat eivät ole jotenkin riittäneet etenkään aamuisin. Minulla menee yhä liikaa aikaa heräämiseen ja pöntöllä puhelimen näpyttämiseen.

RoutineFlowilla voin ajastaa kaiken mitä teen, jotta ehtisin lenkille ajoissa, töihin ajoissa. 12 pienen asian tekeminen vie yllättävän pitkän ajan, jos välissä katoaa punainen lanka. Vaikka tehokkuuteni onkin 90%, se voisi olla myös 99-100%. Tämän avulla se tulee olemaan sitä, näin kahden päivän näyttöön pohjaten.

Toisena nostona katsoin juuri elokuvan nimeltään Stutz. Itku pääsi. Suosittelen kaikille. Arvio löytyy Rollekinosta ja traileri tästä:

To the moon! 🚀

Nyt on kyllä sellainen tilanne, että ei pysty reflektoimaan. Ei näillä unimäärillä ja kellonajoilla. Tänään töitä 09-23. Pakko saada aivot hetkeksi pysähtymään. Isoja asioita, isoja päätöksiä. Kaikesta lisää tuonnempana.

Niin vain katosi tämäkin päivä jonnekin. Työpäivä 09-20 ja sen jälkeen Pop!_OS-tuunausta 21-00.

Herään kuudelta. Ei meinaa silmät aueta. Älyvalaistus kirkkenee asteittain. Kaavin itseni ylös sängynpohjalta, raahaudun olohuoneeseen. Istun hetken hiljaisuudessa. Peikonlehti näyttää hyvältä, ajattelen. On itse asiassa ihan mukavaa olla näin aikaisin jalkeilla, vaikka samaan aikaan rintaa puristaa aamun väsynyt olotila.

Ei aikaakaan, kun olen jo ulkona. Pieni pakkanen, maasto jäässä. Juoksen järven reunalta ja katson Kuokkalan siltaa. Taivas on aivan musta, kuin kelluisimme avaruudessa. Niinhän me kellummekin. Kaukana näen tähden tai planeetan yksittäisenä valopisteenä. On niin pimiätä on, kuin mörön perssilimässä, sannois savolaene.

Juoksen aamulenkiltä suoraan kauppaan, koska jogurtti on loppu. Ostan kaksi litraa mustikka-banaani-luonnonjogurttia, sitä samaa jota olen syönyt viimeiset kaksi vuotta joka aamu. Marjoja sentään on pakkasessa. Kotiin tultuani pistän kahvit tulille. Ehdin katsoa Peltsin Lappia hetken, ennen kuin päätän lähteä töihin. Arki ei ole telkkarissa vielä alkanut. Kaipaan jo Ylen aamutelevisiota. Sen aika on vasta ensi viikolla.

Minun ei ole mikään pakko mennä kahdeksaksi hommiin, mutta koska palavereja on pitkin päivää, on jonkun hoidettava uuden harjoittelijan onboarding-lappuset ja merchit kasaan. Jep, Dudella aloittaa taas uusi ihminen. Se on hienoa se.

Päivä kääntyy ehtoon puoleen. Mihin se aika taas katoaa? Päätän lähteä pajalta puoli viideltä, olenhan tullut töihin kahdeksaksi. Otan kuitenkin läppärin mukaan, koska ”jos sitä vähän vielä naputtaisi”. Kotona avaan työkoneen ja alan tekemään liiketoimintaan liittyviä askareita.

Yht’äkkiä kello on 23:10. Jossain välissä olen laittanut lapset nukkumaan. En ollut läsnä tänäänkään. Perhana sentään. Maha kurnii. Milloinhan söin viimeksi? No tietenkin kahdentoista aikaan, lounaalla.

Yrittäminen ja tietokoneella istuminen on liian kivaa. Mutta tämä ei voi jatkua.

Huomenna aion tehdä edes jotain toisin.