Istun toimistolla. Yksin. Päivän työt on tehty. Tänään on ollut vilkasta. Hommaa on niin paljon, että kaikkea ei ehdi tehdäkään. Onneksi roolit selkeytyvät pian. Uusia tyyppejä tulee taloon ja homma rokkaa. Hyvä fiilis tekemisestä ja siitä, että enää ei ainakaan tarvitse potea huonoa omaatuntoa siitä, että ei ehdi kaikkea.
Tekoäly on hienoa. Vaikka väsyttää ja päivä on ollut pitkä, jään toimistolle koodaamaan – tätä Rollemaata. Listalla on ollut pitkään ominaisuus, joka näyttäisi päiväkirjamerkinnän jälkeen tasan vuosi sitten kirjoitetun merkinnän. Onneksi on GitHub Copilot. Eipä tarvitse illan kähmyssä miettiä enää liikaa, kun tekoäly hoitaa 99%:sti toimivan queryn.
Tuntuu maanantailta. Mutta on keskiviikko. Merkillinen välipysähdys tuo itsenäisyyspäivä.
Herään maanantaihin. Järkyttävä väsymys. Ei tule mitään. En aio lähteä lenkille. Ei motivoi. Sen sijaan kääriydyn takaisin peiton alle ja nukahdan uudelleen. Näin on hyvä.
Tässä asunnossa on hyvää se, että se ei ole liian kuuma. Edellisessä oli talvellakin 26 astetta. Nukun paremmin, kun lämpötila on 18 ja 20 välillä. Viileämpi huoneilma on tutkitusti hyvä juttu yöunille. Tämä aiheuttaa kuitenkin herätessä sen, että ei millään haluaisi nousta lämpimästä peiton alta. Olisipa aamutakki.
Herään kahdeksan pintaan aamupalalle ja aamukahville. Kaikki muut vetelevät sikeitä. Koulu on antanut vapaapäivän itsenäisyyspäivän aaton aattona, koska lapsilla oli joku lauantai aiemmin koulua.
Töissä kahvia ja aamupalaveriin. Väki on vajaa, ei päästään, vaan lukumäräältään. Osa on ottanut pidemmän viikonlopun. Kun viikon hommat on selvillä, ryhdymme hommiin. Koutsailen uutta harjoittelijaamme välissä. Menee ajantaju. On aika lähteä syömään.
Pizzaa eilen, pizzaa lounaalla, pizzaa illalla. Karkaa lapasesta. Istun lounaalla yksin. Katson kelloa ja kauhukseni huomaan, että palaverin alkuun on kaksi minuuttia, eikä ruokatilaukseni ole edes vielä saapunut pöytään. En yleensä unohda palavereja, en muista milloin viimeksi on käynyt näin. Laitan heti työkavereille viestiä, että kertokaa että tuli äkillinen este ja tulen myöhässä.
Kun pääsen toimistolle, huomaan ettei asiakas ole palaverissa. Odottelemme hetken ja painumme jatkamaan hommia. Asiakas pahoittelee meilitse, että on unohtanut palaverin. Sovimme uuden ajan. Onni onnettomuudessa. Huvittaa.
Päivä hurahti taas jonnekin. Huomenna on itsenäisyyspäivä. Aion soittaa taas pianolla Finlandian.
Päivän briiffi
Päivää tuntuu olevan aamulenkin jälkeen riittävästi jäljellä, vaan johonkin se aika aina katoaa. Android 13-päivitys, sauna, vähän Overwatchiakin ehdin pelata. Hyvä sunnuntai.
Elämää suurempia ajatuksia
Yli yhdeksän tunnin yhtäjaksoiset yöunet. Näköjään unelle on ollut tarvetta.
Tänään on hyvä fiilis. Musiikki soi täysiä. Iloa tuovat hyvä kahvi, hyvä musiikki ja vapaa-aika ilman mitään erillistä tekemistä. Kehittelen silti joitakin serverisäätöjä iltapäivälle, koska se on ihan parasta.
Heräämisen jälkeen vaihdan tovin lenkkivaatteista pyjamiin ja takaisin. Olen käynyt lenkillä tällä viikolla kolme kertaa ja mietin, että pitäisin toisen lepopäivän putkeen. Luontoni ei anna kuitenkaan periksi, on pakko lähteä ulos juoksemaan valoisan aikaan.
Onneksi lähden. Jaloissa on hyvin vauhtia ja lenkki sujuu hienosti. Viikon neljä juoksulenkkiä juostu.
Lenkillä kuuntelen loppuun Kuoleman seitsemän ikää -kirjan. Kenties vuoden paras kirja. En tiedä vastaavaa kirjaa, jossa on filosofista pohdintaa elämästä ja kuolemasta sekä tosielämän murhamysteerejä. Etenkin loppupätkä vanhuuden vaivoista pistää ajattelemaan ja tuo mieleen Memento mori-filosofiat, joiden mukaan olen pyrkinyt elämään viimeiset puoli vuotta.
Edelleen kammoksuttaa ajatus, että tämä elo täällä on kertakäyttöistä, mutta ei enää läheskään niin paljon tai usein kuin ennen terapian aloittamista. En enää saa paniikkiohtauksia sisäisten eksistentiaalisten kriisien myötä. Silti ajatus hämmentää siitä, että olemme nyt, mutta myöhemmin emme enää. Että rapistumme ja haurastumme, emmekä voi sille mitään. Että jonain päivänä minä olen kuin isäni siellä sairaalassa makaamassa, silmät auki elottomana ja suu auki, elintoiminnot pettäneenä ja penkillä istuu itseni sijaan omat jälkeläiseni. Elämän kiertokulkua karuimmillaan, enkä minä ole enää ohjaksissa. Siksi pitää ottaa tästä hetkestä kaikki irti ja muistaa syleillä vääjäämätöntä joka päivä. Hyväksyminen, siitä kaikki lähtee.
Haaveeni on silti, että saisin elää pitkään ja terveenä, aiheuttaa iloa omaani ja muiden elämään, nähdä lapseni ja lasten lasteni menestyvän. Terapian ja näiden kuolemanpelkoharjoitusten myötä en pelkää enää. Mitä tahansa voi tapahtua, eikä haaveeni välttämättä toteudu, mutta en pelkää ja nautin elämästäni. Se on tärkeintä. Ja nyt minua itkettää.
Watch me now I’m vanishing in the light I’m filtering my losing streak warm and bright A history I’ve left behind, high on words Of all the stupid things we said but never heard