Herään torstaiaamuun seitsemältä. On se kumma, kun ei meinaa silmät aueta edes kahdeksan tunnin yöunien jälkeen. Aamulla jumitus asettaa noin tunnin lagikertoimen loppupäivän rytmiin. Kaikki asiat venähtävät. Ihan kaikki.

Ehdin terapiaan minuutilleen. Takeaway-kupissa kanelipullan makuista kahvia. Hengitysharjoitukset. Kerron kuluneesta viikostani ja siitä, että jos vapaa-aikaa on ollut, en muista siitä mitään. Ei tämä silti burnista ole, kun ei stressaa liikaa. Menee vain niin lujaa. Aivo ei pysy mukana. Nyt on jotenkin hasardia kaikki. Teen kai töitä liikaa, mutta voinko nyt muutakaan? Tahti vain kiihtyy, apua, auttakaa, pelastakaa?

Terapiasta kotiin etätöihin. Tänään on markkinointipäivä. Saan hyvän blogiartikkelin aikaan. Rakastan kyllä kirjoittamista. Se on parasta mitä tiedän. Ilahduin eilen, kun Minnan mielestä Mastodonissa voisin olla IT-journalisti.

Koska lagitan edelleen, pääsen lopettamaan työt vasta seitsemältä illalla. Lenkillelähtökin venähtää. Olen vasta yhdeksältä kotona juostuani kymmenen kilometrin iltalenkin. En ota melatoniinia, koska pitää vielä ainakin kastella huonekasvit ja syödä iltapala. Jotain muutakin piti vielä tehdä, mutta taidan jättää loput huomiselle.

Vaikka olen touhuillut koko päivän, tuntuu, että en ole saanut mitään aikaiseksi. Se johtuu varmaan siitä, että en ole taaskaan ehtinyt koodata ”tarpeeksi”. Minun pitäisi kääntää ajatteluni tästä koodarin mindsetistä teknologia-piällysmiehen mindsettiin. On ihan OK, etten aina koodaa, usko jo.

Semmoinen päivä se. Huomenna on uusi päivä.