Unta. Paljon unta. Nukun hyvin silloin, kun sadepisarat piiskaavat ikkunaa. Sade on syy miksi rakastan syksyä. Ja värikkäät lehdet. Kyllä syksy on lempivuodenaikani. Marraskuun lapsena sen tietää.

Päätäni on särkenyt pitkin päivää. Tajuan, että en ole nyt juonut kahvia viikonloppuisin ollenkaan. Toisaalta, niska on ollut taas poikkeuksellisen jumissa. Olen myös syönyt liikaa sokeripitoista. Nämä kaikki yhdessä ovat myrkkyä kropalleni.

Juoksen tänäänkin reilut kuusi kilometriä. Olen madaltanut viikon kilometritavoitteeksi 20km ja määrätavoitteeksi neljä. Se riittää ihan hyvin. Nyt on molemmat täynnä.

Päivän ohjelmassa lenkin lisäksi loikoilua, sarjoja, elokuva, sauna.

Hyvä päivä kaikin puolin – paitsi se pirun päänsärky. En anna sen haitata liikaa. Kohtahan tästä jo joutaa levolle.

Nukun melkein kaksitoista tuntia putkeen. Selvästi univaje näkyy nyt kun voi vain nukkua pitkään ilman herätystä. Yhdentoista maissa ylös, hampaat, vaaka, kulaus vettä, lenkkivaatteet niskaan ja luontopolulle. Raikas ja hapekas sumuinen syyssää. Sateinen ilma, mutta ei sada yhtään juuri nyt – täydellinen sää juoksemiseen luontopolulla. Maa on keltaisenaan täynnä lehtiä. Minut täyttää riemu.

Jalka ei pehmeässä maastossa oikuttele. Vähän arka se on vieläkin, mutta en anna sen häiritä. Juoksen kuusi ja puoli kilometriä leikiten. Kotona tilaan sushia.

Tämän ja huomisen päivän keskityn täysillä rentoiluun. Välttelen koodi- ja työasioita nyt täysin. Pakko nollata aivot ennen seuraavaa rupeamaa.

Viikko on ollut raskas. Ei ole hirveästi hyviä päiviä mahtunut joukkoon. Tänään on kuitenkin eri tavalla rento fiilis. Lähden viiden kilometrin aamulenkille, vaikka vasen jalka vieläkin vihoittelee. Syyskuun puolivälistä saakka jalka on ollut hieman arka. Terapeuttini mielestä minun pitäisi kuunnella kehoani. En vain halua olla paikallani… ajattelin juosta huomennakin. Katsotaan nyt.

Rento työpäivä. Otan tarkoituksella rauhallisesti. Toimistolla on mukava tunnelma, kun on vain kolme tyyppiä. Loput ovat lomalla tai etänä. Emme pidä myöskään koodikatselmointia, koska kaksi viidestä on poissa tänään.

Työpäivän jälkeen karkkipussia ostamaan. Kerrankin viikonloppu, jolloin ei ole mitään ohjelmaa. Ehkä tämä tästä.

Nukun taas pommiin. Olen valmiiksi myöhässä. Kahvimaito on loppu, joten koukkaan Espresso Housen kautta. Iso mokkalatte tuplana, kiitos. Terapiaan kahvin kanssa. Hyvä sessio. Tulee puhuttua paljon ja toivottavasti myös asiaa. Pää on taas pyörällä terapian jälkeen. Tuntuu, että elämäni on yhtä sekamelskaa juuri nyt.

Kotiin töihin. Aamupala viivästyy, kun on niin monta hoidettavaa asiaa. Kun pääsen aamupalan tekemisen kimppuun, on jo kello yksi. Mitä ihmettä?

Töitä, töitä, töitä. Tehtävä kerrallaan. Loputon lista asioita ja lisää tulee. Päänsisäinen kaaos.

Lähdemme kuudeksi vaimon kanssa silmälasiliikkeeseen vaihdattamaan linssit hänen kehyksiinsä. Tullessamme takaisin mietin mitä syön iltaruoaksi. Tajuan, että en ole syönyt edes lounasta.

Hitto olen sekaisin. Ahdistaa. Pakko yrittää päästä lepäämään viimeistään kymmeneltä.

Huonojen unien kierre jatkuu. Varmaan toista viikkoa univajetta. Käyn aamulenkillä, kolmisen kilometriä peruskestävyyshölkkää. Granola on loppu. Jogurttia ja marjoja. Kahvia. Ei oikein pää herää työntekoon, mutta aloittelen. Tulee tehtyä kaikenlaista sälää, yksi auditointi. Se kuuluisa huono omatunto siitä, että ei ehdi koodata tarpeeksi. Saan silti niin paljon aikaan, mutta en jostain syystä pidä tekemistäni minään. Töissä on ihan liikaa vauhtia nyt. Vastahan aloitin työt ja kello on jo vaikka mitä? Ei hitto.

Etäpäivänä on mukavaa, kun saa enimmäkseen olla rauhassa, mutta tänään ei mieliala todellakaan ole ollut kohdillaan. Kaikki ärsyttää ja turhauttaa. Soitan lounastauolla pianoa pyrkiäkseni nollaamaan tilanteen. Se tuntuu hyvältä hetken. Kuvaankin jotain pätkää Instagramiin. Lauleskelen itsekseni. Sitten muistan, että olen ihan paska musiikillisesti. Puhun itsestäni vähän liikaakin pahaa ja paikkaansapitämättömiä asioita. Miksihän lyttään itseäni niin paljon? Itsetunto, se ei kasva ikinä normaalille tasolle.

Lastu-kuoret tuli. Heti ne paikalleen laittaessani muistan, että käytän Androidin reunaeleitä. Eihän tuollainen kotelo moisten kanssa toimi, kun sormi raapii koko ajan muovireunusta… ärsytys lisääntyy. Päätän jatkaa naarmun kanssa elämistä. Ihan vitun sama.

Tytär kertoo, että puhelimen näyttö liukuu pois paikaltaan. Ei olisi millään rahaa nyt tämmöiseen. Robotti-imuri huutaa Internal Server Error: Reset robot. Manu itkee harmistustaan ties mistä. Kaikki menee nyt jotenkin pieleen. Mikään ei toimi. Tulispa meteoriitti. Tulispa joku ja tappais. Ei tämä tästä.

Näitäkin päiviä on. Mitenhän tästä ahdistuksesta taas pääsisi eroon? Pistän jotain kauhua pyörimään. Tai pelaan. Vaihdan nyt vapaalle ja nollaan kunnolla.