Herään seitsemältä. Ei meinaa saada silmiä auki, vaikka unta on alla melkein kahdeksan tuntia. Lapsille aamupala silmät ummessa. Kun poika on lähtenyt kouluun, heittäydyn sänkyyn. Avaan seuraavan kerran silmäni kymmenen jälkeen. Uni on tehnyt hyvää, olo on mitä mahtavin. Laahustan keittiöön ja teen itselleni aamupalaa. Juon kahvit rauhakseltaan ja pian poika tuleekin jo kotiin.

Kuten eilenkin, koti tuntuu aavetalolta. Ei tämä vain ole mitään ilman Veeraa. Luulin osaavani olla itsekseni, mutta kyllä tämä pirun outoa on. Ikäväkin jo on. Ehkä se on tämä loma, kun en ole kehitellyt itselleni mitään ihmeellistä tekemistä. Oman musiikin säveltäminen ei nyt oikein innosta, mutta pianoa olen soittanut. En aio ottaa stressiä mistään, enkä ole ottanut. Teen vähän SEO-juttuja, mutta en veny liikaa ”työhommiin”. Nautin tästä.

Mietin lenkille lähtemistä pitkin päivää. Ensin ajattelen skippaavani, mutta olo on sen verran hyvä, että Lotan kotiintullessa päätän lähteä juoksemaan. Se kannattaa, sillä olo on mitä mainioin. Saan hyvin pidettyä vauhtia yllä, eikä mihinkään säre. Maanantai-iltana vasenta jalkaa rupesi taas kovasti kolottamaan, mutta nyt sekin on kuin muisto vain. Ehkä se oli vain rasitusta siitä, kun yht’äkkiä taas juostaan viikon tauon jälkeen. Näin se on nähtävä, sillä jalka toimii taas pirun hyvin. Syksyn parhaita kympin polkuja.

Kotiin tullessa nälkä on huutava. Olen unohtanut taas syödä. Tilaamme McDonald’sista nugetteja. Vetäsen parikymmentä naamariin. Röyh. Burp. Ruoan päälle saunaan. Pojan kanssa aina ilo istua lauteilla. Pelleilemme vähän vedellä. Naurattaa ja hymyilyttää. Tänään on hyvä fiilis.

Lapset ovat aivan naatteja jo kahdeksalta. Päivä on ollut touhukas. Puoli yhdeksään mennessä talo on taas hiljainen.

Hoidan pyykit, tiskit, huonekasvit. Sitten taas ihmettelen, mitähän seuraavaksi. Silmät tuntuvat väsyneeltä jo itseltänikin. Mutta vielä haluan pelata, katsoa elokuvan tai molemmat.

Mukava lomatiistai, jonka aikana aika on parhaimmillaan pysähtynyt. Kuin olisi eliniän elänyt. Näitä lisää.