Syysloman ensimmäinen päivä. On jotenkin vaikea irtautua töistä, jos ei muuten niin ajatuksissa vielä pyörivät. Mutta niin se on aina. Olen niin työkeskeinen ihminen. Enemmän se on kuin työ. Sitä on mukava tehdä. On hankala vältellä asiaa, jota on mukava tehdä. Mutta nyt yritän.

Herään jo kahdeksalta, mutta päätän jatkaa hetken unia. Tuo hetki muuttuu tunneiksi ja huomaan seuraavan kerran havahtuvani, kun kello on yksitoista. Taas minulle käy näin. No, unen tarve on otettava tosissaan. Silloin kun väsyttää, nukutaan. Ei siitä haittaakaan ole.

Iltapäivällä suuntaamme linja-autolla kohti Karstulaa Manun kanssa. Tarkoitus on lähteä äitini luokse viettämään syyslomaa pikkukylän rauhaan. Onnibus on täynnä, emmekä saa pojan kanssa edes viereisiä paikkoja. Puolentoistatunnin matka menee nopeasti, mutta pimeä yläkerta ja ihmispaljouden aiheuttama lievä ahdistus aiheuttavat valtavaa väsymystä.

Loppuilta menee syödessä ja höpötellessä. Sen verran harvoin tulee nähtyä äitiä, että puheenaiheet vievät mennessään. Eipä se haittaa, vaikka en pidäkään siitä tunteesta mikä tulee puheripulin jälkeen. Iskee papatia, kuten kavereiden kesken sanotaan. Kun muistaisi hengittää välissä, ettei ala huippaamaan.

Saapi nähdä miten uni tulee silmään vieraassa paikassa, etenkin kun mukana ei ole Duqem-terveystyyny. Yleensä otan tyynyn mukaan kaikkialle, mutta nyt se unohtui.

Eipä sitten muuta kuin hyvää yötä.