Puolet porukasta on syyslomilla edelleen, toimistolla on hiljaista. Maanantaiaamu tuntuu juuri siltä kuin odottaa saattaa, maanantaiaamulta. Silmiä ei meinaa saada auki millään. Missaan aamulenkin.
Työpäivä menee nopeasti. Jään vielä viiden jälkeen tyhjentelemään loputonta tehtävälistaa. Viimeisenä lähtijänä hoidan myös viherkasvit ja kahvikoneen puhdistusoperaation. Portaita noustessa jalkaa särkee, joten teen pari pikatestiä. Ei, ei se vasen jalka kestä vieläkään yhdellä jalalla seisomista tai hyppimistä. Pakko kai uskoa että penikkatauti tai jonkin sortin rasitusvamma. Nyt kyllä kuuntelen kehoani.
Lähden kävelylenkille. Päätän kävellä niin pitkään, että tulee 10 000 askelta täyteen. Tunnin ja noin viisi kilometriä se ottaa. Eipä haittaa, vaikka kuulokkeetkin unohtuivat kotiin.
Olen jostain syystä jatkanut syöpäkirjallisuuden lukemista, vuorossa Alisan tarina. Ehkä tämä on osa koko Memento mori -prosessiani.
Elämä on parantumaton syöpä, jonka elinajanodote on tuntematon. Elämä on tappava tauti, josta ei selviä hengissä kukaan. Meille kaikille on annettu elinaika, eikä sen pitäisi tulla yllätyksenä. Tätä ajatusta yritän sulattaa päivä päivältä enemmän, sillä vain sen kautta opin keskittymään elämään, enkä kuolemaan. Täytyy sanoa, että tämän päivittäisen treenin myötä en enää pelkää kuolemaa niin paljon.
People can become so obsessed with beating death that they ruin their lives.
Dr. Stanton
Mike Flanagan on lemppariohjaajiani, olen ahminut hänen kaikki kauhuleffansa ja -sarjansa. Hänen uusimpansa, The Midnight Club pyörii aihepiiriltään kuoleman ja syövän ympärillä. Kauhun ja jännityksen ystäville, suosittelen lämpimästi. Löytyy Netflixistä.
Dying is a very shitty reason not to live.
Kevin
No niin. En tiedä miksi ajatukset päätyivät taas tähän aiheeseen. Kello on 20:52, enkä ole edes tehnyt iltaruokaani. Vielä on kodin kasvitkin hoitamatta.
Perus maanantai.