Vihdoin lenkki kulkee vähän paremmin. Strava kuitenkin muistuttelee, että viikon intensiteetti on ollut liian kova.

Olen viime aikoina jostain syystä lukenut taas syöpäsairaiden päiväkirjoja, viimeksi Kutsumaton vieras ja sen jälkeen Mona-Liisa. Ehkä se on tämä syksyn ajankohta, näinä aikoina isäni sairasteli vaikeimmin loppuvuotta kohden ja tulee muistoja mieleen.

Jotenkin on merkillinen ajatus, että ihminen havahtuu lähestyvään kuolemaansa vasta sitten kun jokin pysäyttämätön sairaus tulee vastaan. Kuolemaan pitäisi osata suhtautua luonnollisesti ja hyväksyen jo paljon aikaisemmin, koska kaikki me kuolemme. Mutta se on vaikeaa. Maastohiihtäjä-muusikko Mona-Liisa Nousiainen oli kuollessaan 36-vuotias. Ei kolmekymppisenä vielä halua poistua tästä maailmasta. Olen yrittänyt itse ajatella, että kaikki tästä eteenpäin on bonusta. Haluan suhtautua kuolemaan niin, että se ei järkytä, ja että elämä on mielekkäämpää.

Kun päähän tulee ajatus ja ahdistus siitä, että niin paljon pitäisi vielä tehdä, pysähdyn hetken. Miten niin pitäisi? Kuka käskee? Oma sisäinen ääni se siellä itseltään taas vaatimassa asioita. Ei minun sitä kirjaa tarvitse nyt kirjoittaa, jos ei tunnu siltä. Ei minulla ole levy-yhtiötä, joka vaatisi musiikin tekemistä. Oleellista ovat ainoastaan asiat, joita juuri nyt haluan tehdä. Sitä ovat kotona ajan viettäminen, läheiset, viihde ja yrityksen vauhdittaminen.

En ole loputtomiin elossa, joten totta kai toivon, että minä ja läheiseni saisivat elää hyvää elämää ja siihen tähtään päivä päivältä. Esimerkiksi raha mahdollistaa asioita, enkä halua enää sitä tilannetta, että se loppuisi kesken.

Mutta ennen kaikkea on tärkeintä nauttia elämästä riippumatta siitä paljonko rahaa, aikaa tai meriittejä on. Se on (toivottavasti pitkä) matka, kunnes kuolee. Se on kuin hyvä elokuva, joka on nautinnollinen, kunnes se loppuu. Näitä ajatuksia olen pohtinut täällä lokikirjassa miljoonaan kertaan, mutta silti: Itseään on hyvä muistuttaa tästä aina kun voi.