Havahdun robotti-imurin hurinaan. Kurotan älypuhelintani kohti, raotan silmiäni ja pakotan robotin rullaamaan takaisin telakkaansa. Haluan vielä nukkua. Kuulen kuinka imuri tekee U-käännöksen ja jatkaessaan matkaansa olohuoneeseen sen ääni vaimeaa hiljalleen. Käännän kylkeä.

Ponnahdan pystyyn vähän ennen yhtätoista. Fyysinen olo ei ole häävi. Päässä jyskyttää ravintovaje, joten menen suoraan vaa’an kautta aamupalalle. Aamuisin on ankea fiilis riippumatta heräämisajankohdasta. En pidä heräämishetkestä, enkä sen jälkeisestä koomaisesta olotilasta. Vasta kun olen riittävän virkeä, alkaa elämä voittamaan.

Olen tehnyt kaikkeni, jotta saisin aamuista kivoja edes viikonloppuina, mutta jotenkin heräämishetket vain tökkivät. Ei auta edes kahvin tuoksu, aamulenkki tai rauhallinen hetki kirjan tai telkkarin kanssa. Ehkä se on vain hyväksyttävä, että en ole aamuihminen. Öisin taas on autuas onnellisuus, vaikka olisi kuinka väsynyt.

Aamupalan jälkeen lähden suoraan lenkille. Näyttää sateiselta ja tuuliselta, joten päätän olla juoksematta tänään pitkistä. Vauhtia riittää mäkisillä poluilla, mutta harjun huipulla hieman sattuu keuhkoihin. Hengityselimet eivät ole vielä tottuneet tähän kylmään. Mittariin kertyy 6.22km, eli viikon saldoksi tulee yhteensä 35.7km/30km. Ihan hyvä.

Tämä sunnuntai on tarkoitus käyttää rentoiluun. Työasiat ovat pysyneet pois mielestä. Kirjana Maailman onnellisin mies. Homma tuntuu toimivan.