Tänään on hyvä fiilis. Oikeastaan ollut koko päivän. Umpiharmaa, sumuinen sadepäivä, mutta se ei fiilistä latista. Kerrankin. Aamulenkki sujuu vihdoin, mutta juoksen varovaisesti, kolme kilometriä. Nopea vauhtikin lähtee. Lenkin jälkeen vasen jalka vielä hieman vihoittelee, mutta ei pahasti. Taidan ottaa viikonlopun vielä varmuuden vuoksi palautumisen kannalta.

Töissä on mukava meininki, porukka touhuilee toistensa koneilla eri vaihtoehtoja pallotellen. Täydellistä suorastaan, miten hyvin kaikki sujuu. Hyvä tyypit! Annan palautetta vielä päivän päätteeksi. Koodikatselmoinnin jälkeen soittelemme vielä videopuhelut etäilijöille. Positive vibes all around!

Työpäivän jälkeen jään pitkästä aikaa juttelemaan Kristianin kanssa. Aina mukava jutella vähän pidemmin ja diipimmin. Papatia iskee ja hyperaktiivisuuden jälkeen minua huimaa. Ahdistaa, kun tulee puhuttua taas ihan mitä sattuu. Asiaa tulee kuin konekiväärin suusta, mutta ehkä se on tarpeellista.

Ostan säkin karkkia ja riennän kotiin. Kastelen kodin viherkasvit ja istahdan kuuntelemaan ColdWorldin uutta albumia. Pistän Twitter-ketjun pystyyn siitä kuinka käsittämättömän kova ColdWorld on.

Juuri nyt olen onneni kukkuloilla. Kerrankin tällainen tunne. Sushit naamaan ja Overwatchia pelaamaan. Hyvää viikonloppua!

Katson yöllä Äärettömyyden äärellä-dokumenttielokuvan. Aivan minun tyyppinen leffa. Vaikka elokuvaa tuskin on nyyhkyelokuvan luonteiseksi ajateltu, kyynelehdin elokuvaa katsoessa. Reaktion aiheuttaa matemaatikko Steve Strogatz, joka sanoo kokeneensa eksistentiaalista ahdistusta tähtiä katsoessaan aina siihen päivään asti kun hän rakastui. Kun hän toteaa omalla tavallaan, että rakkaus tekee tästä kaikesta merkityksellistä, koska ainakin voimme olla rakastuneina olemassa sen yhden ohikiitävän, mitättömän pituisen hetken ajan tässä loputtoman valtavassa universumissa.

En oikein saa nukuttua. Se tuskin johtuu pelkästään elokuvasta. Pyörin johonkin kahteen asti ja sitten nukahdan. Seitsemältä ylös aivan umpikuolleena väsymyksestä. Minulla on kosolti aikaa juoda kahvia, mutta jään selamaan uusia silmälaseja Internetiin, joten otan perinteisesti kahvin mukaan terapiaan.

Terapiasessio tuntuu sekavalta. Kerron alkavasta kaamosmasennuksestani. Mikään ei nappaa, jotenkin edes asioista kertominen ei tällä kertaa lähde. Jutut ailahtelevat lapsuudenkodin aikaisista sisarussuhteistani aina liikuntaan (tai enemmänkin siihen kuinka olen aina inhonnut liikuntaa). Kerron kuinka olen vasta kolmekymppisenä löytänyt urheilun ilon, mutta juuri nyt jalat eivät toimi kun olen rasittanut niitä liikaa.

Terapia on hetkessä ohi. Saan joitakin vinkkejä vielä ovelta miten pärjätä tämän tasapaksun arjen ja ahdistuksen kanssa. Jäljelle jää silti ahdistunut ja häiritsevä olo. Sama trendi jatkuu.

Toinen etätyöpäivä ei ota myöskään sujuakseen, mutta saan silti tehtyä monta tuntia laskutettavaa työtä. Sen pitää riittää. Viiden jälkee en aio enää painaa. Päivän terapiasessiosta jäi käteen myös se, että ei pidä enää luisua liian pitkiin työpäiviin. Ne vähentävät vapaa-aikaa entisestään. Päivään pitää mahtua jotain muutakin kuin raadollista työntekoa. Aionkin nyt tehdä päivän aikana vähintään yhtä itselleni mieluisaa asiaa, joka ei liity töihin tai koodaamiseen.

Muut menivät saunaan ja kävivät tuossa huhuilemassa minua mukaan. Lopetan siis kirjoitukseni tältä päivältä tähän ja pakenen löylyihin. Adiós!

Aikaisin nukkumaan. Ihan hyvät yöunet. Jälleen herään päivään hieman ”tylppä” fiilis. En puhku juuri nyt intoa. Aamut ovat yhtä perseestä kuin aina ennenkin. Mikään ei suoranaisesti vituta, mutta ei erityisemmin ilahdutakaan. Mitäänsanomaton fiilis.

Ehdin syödä aamupalan. Aamukahvi jää kesken, tulee pieni kiire ehtiä bussiin. Seuraavana vuorossa hieronta. Hieroja-Tinon kanssa on aina mukava jutella. Ollaan tunnettu jo kohta kaksitoista vuotta. Tino sanoo, että jalat ovat erimittaiset, löytyy virheasentoja ja ranka on keskikohdaltakin tukossa. Ei siis mikään ihme, että lenkitkään ei suju. Virheasennossa juokseminen aiheuttaa kipuja ennemmin tai myöhemmin.

Vanha PT Tino on sitä mieltä, että lepo voisi olla nyt paikallaan. Uskotaan. Aion malttaa nyt perjantaihin asti. Tino antaa myös hyvän vinkin siitä miten peruskestävyyslenkeille on hyvä yhdistää lihaskuntotreeniä ottamalla reitille kolme ulkotelinevoimistelupistettä ja tekemällä niissä tietyt toistot. Loistava vinkki, kiitos Tino!

Hieronta-manipulaatiokäsittelyn jälkeen on taas entistä ehompi olo. Silmissä vilkkuu, kun veri alkaa kiertämään ja hermostot toimimaan. Kävelen varovasti kotiin saakka, vaikka jalka ei oikein halua ottaa maata vastaan kunnolla. Kävelykin vihloo. On tainnut tulla treenattua väkisin liikaa.

Ehdin kotiin avaamaan tietokoneen, kun muistan kalenteri-ilmoituksesta, että kohta on näöntarkastus. Ei muuta kuin ulos ja optikkoliikkeeseen, jatkoa keskiviikon tapahtumiin, tai oikeastaan jo 17.1.2022 tapahtumiin. Näköni on huonontunut. Oikea silmä on -1 ja vasen -0.5, yhteismiinukset -1.25. Pitää alkaa miettimään taas uusia laseja. Parin vuoden välein tämä kuvio taitaa toistua.

Pääsen aloittamaan työt vasta lounaan jälkeen, joten hommia on jatkettava vähän pidempään. Etänä on mukavempi naputella pitkää päivää jostain syystä. Ehkä kun on jo ”valmiiksi kotona”, eikä tarvitse miettiä ”töiden lopettamista”.

Kahdeksan aikaan illalla lopettelen työhommat. Päivä valui taas jonnekin. Thai cube mikroon ja syömään… tavallista, tylsää arkea. Ehkä tämä tästä taas iloksi muuttuu.

Lenkistä ei ole mitään hyvää sanottavaa. Jalat vieläkin kipeänä tuon 14.9. lenkin, 16.9. Finlandia Marathonin Valon Kympin ja 20.9. puolimaratonin jälkeen. En vain osaa levätä. Pakko yrittää. Ke-to etäpäivät taidan olla juoksematta. Parempi niin. Kokeilen taas perjantaina miten lähtee.

Nyt on töissä täysi tohina päällä. Tuntuu, että joka rintamalla tapahtuu. Pää pysyy juuri ja juuri mukana. Nyt mennään ja lujaa.

Ehtisipä elää joskus omaakin elämää. Juuri nyt tuntuu, että en ole itse mukana kyydissä, vaikka kaikki onkin kontrollissa. Tuntuu, että asiat vähän rakoilee pääkopassa, kun edelleen fiilis on alamaissa. Ehkä se on vain tämä viikko. Huonojakin viikkoja mahtuu kalenteriin. Yritän relata loppuillan.

Makaroni-jauheliha-sapuska jäähtyy pöydällä. Nyt on joutunut pinnistelemään, kun on syyskuunkin menot yllättäneet. 800-1000 euroa kuukaudessa ei ole meinannut riittää ruokaan neljälle hengelle, karkeasti 32 euroa per päivä, kahdeksan euroa per nuppi. Tullut kermaperseiltyä ja sitten on tietenkin se pirun inflaatio, joka on nostanut ruokien hintoja vähintään 30%.

Lihansyönti maksaa enemmän kuin koskaan, pitäisi siirtyä enempi kasvisruokaan – vaikka sitäkin on välillä tullutkin vedettyä. Suurin ongelma varmaankin se, että ei jaksaisi tehdä ruokaa itse pitkien päivien jälkeen ja valmiimpi maksaa. Vaimo on tehnyt monesti, kiitos hänelle siitä. Välillä vähän liiankin huono omatunto siitä, että saavun töistä valmiiseen pöytään.

Maanantai täynnä innovointia heti kahdeksalta aamusta. En lähde aamulenkille, jotenkin on vaan niin mukava loikoilla. Kauaa en tosin ehdi, sillä nukkumaanmenon venähtämisen vuoksi venyy heräämisajankohtakin. Perus. Kuudesta seitsemään tuntia ei ole kovin optimi. Saisi olla kahdeksan.

En minä tiedä. Tänään ärsyttää kaikki, ihan kaikki. Sitä ei ehkä päälle päin näe, mutta nyt ei maanantai toimi. Jotenkin väsyttää ja turhauttaa. En lähde listaamaan yksittäisiä asioita. Ehkä se on tämä loppukuun ankeus, rahan vähyys, mielenrauhan puuttuminen, iltojen pimeneminen, jääkaapin tyhjyys, luonnon kuoleminen. Ja kappas, listaan silti, vaikka muuta väitän.

Ahdistus ei ota laantuakseen. Maha kurnii tyhjyyttään. Päätän syödä ruokani, ennen kuin se jäähtyy.