Luin tänään vihdoin Leo Straniuksen kirjan Tehokkuuden taika. Rick Pastoorin GRIPin ja monen muun teoksen muassa kirja antoi vinkkejä ja täydensi jo olemassa olevaa produktiivisuusmalliani. Olen aikatauluttanut, tilastoinut ja kellottanut kaiken tekemiseni jossain määrin jo vuosia, mutta nyt päätin kokeilla kuluvan viikon ajan myös vapaa-ajan aikatauluttamista. Muutama vuosi sitten kokeilemani SmarterTime osoittautui pidemmän päälle raskaaksi ja ahdistavaksi logitukseksi, joka levähti käsiin, mutta nykyään minulla on parempi malli tekemiseen ja kunnon työkalut.

Ehdin käyttää Tweekiä pari kuukautta ja kirjoittaa siitä blogauksenkin, mutta työkalu ei ollut kuitenkaan riittävä, vaikka klikkiotsikko ”paras työkalu” jäikin elämään kirjoitukseen. Olen käyttänyt Sunsamaa nyt muutaman viikon työasioissa, enkä enää vaihtaisi mihinkään. Se toimii Todoistin kanssa yksiin ja todennäköisesti hyvin pian korvaa sen kokonaan. Sunsama tukee täydellisesti muunmuassa Pastoorin GRIP-kirjassaan hehkuttamaa block based tasks -mallia, mutta myös Straniuksen aikataulutusmallia. Oma tyylini on vähän kuin näiden joustava hybridi, varmasti hyvin lähellä Straniuksen mallia.

Aika näyttää lisääkö vai vähentääkö tämä tehokkuuttani ja ahdistustani ja rajoittaako vai vapauttaako tämä aikaa elämässäni. Yhden päivän otannalla tuntuu hyvältä, eikä ollenkaan kiireiselle tai kaaottiselle. Päivällä passikuvassa ramppaaminen ja lasten asioiden hoitaminen hieman tuppasi ahdistamaan ja lisäämään kiireen tuntua, mutta sitä ne tekisivät ilman kalenteripohjaisia tehtäviäkin.

Aion kirjoittaa tästä todennäköisesti ihan kunnon blogitekstinkin, mutta varaan sille kunnolla aikaa. Asia on listalla ”ei tärkeät, ei kiireelliset” Eisenhowerin matriisin mukaan.

Tämä maanantai näyttää tässä kohtaa tältä (kuvankaappauksen otin juuri ennen kirjoittamisen aloittamista):

Tämän tekstin kirjoittamisessa kesti 16 minuuttia, 39 sekuntia. Tiedän, koska kellotin ajan.

Puoli yhdeksän. Se on ilmeisesti luonnollinen aika herätä juuri minulle. Lauantain ja sunnuntain välinen yö on yleensä viikon ainoa pätkä, jolloin pystyn nukkumaan yhdeksän tuntia hyvälaatuista unta. Kaikkina muina päivinä unimäärä jää liian vähäiseksi. Sentään en herää öisin. Ne uniongelmat, joita minulla joskus oli, tuntuvat nykyään utopialta.

Juha pyytää lenkille. Mukavaa vaihtelua. Ajattelin pitää lepopäivän, mutta sää on hyvä, joten lähden heti aamupalan jälkeen ulos. Järven kiertäminen ja kotiin takaisin kävely menee nopeasti. Kaksi ja puoli tuntia, noin viisitoista kilometriä, kuin siivillä.

Illalla elokuva, ruoanlaittoa, himmailua. Tänäänkin särkee päätä. Johtuu todennäköisesti siitä, että syön liian epäsäännöllisesti liikuntaan nähden, sillä päänsärky iskee aina liikkumisen ja syömisen välissä. Välillä ärsyttää, kun liikuntaa harrastaessa pitäisi syödä koko ajan jotain pientä. Syömisessäni on yhä opeteltavaa. Jos ei muussa niin syömisväleissä.

Huomenna taas työmaalle. Ennen sitä pelaillaanpas vaikka videopelejä.

”Tästä on hieman vaikeaa kulkea”, toteaa iäkäs mies jäälle mentäessä. Vanhus kantaa suksia kainalossaan. Totean samaa ja ehdotan siirtymistä vasemmalle, jossa on tasaisemman porrastukset. ”Pääsettekö jäälle varmasti?”, kysyn perään, mutta harmaahapsi on jo melkein perillä ja toteaa kiitokset, vaikka en edes ehdi ojentaa kättäni.

Kävellessäni jään poikki katson ympärilleni. Joku heittää keppiä koiralleen. Pariskunnat kävelevät kauempana. Aurinko paistaa. Ilmassa on positiivinen vire. Tämän takia lähden ulos, vaikka vapaapäivänä erakkoluonteeni leikittelee usein ajatuksella jättää lauantaiulkoilu väliin. Nyt muistan miksi kannattaa lähteä.

Klassinen lauantain kymmenen kilometriä lyhenee viiden kilometrin lenkkiin, koska Äijälän sillalla alkaa heikottamaan. Olen juossut liian lujaa huomaamattani, eikä kymmeneltä nautittu aamupalajogurtti ole antanut riittävästi energiaa. Päätän ottaa tiukan loppukirin ja lopettaa juoksemisen puolessa välissä. Olen silti tyytyväinen. Kirjoitan lenkkilokin ja jatkan kävelyllä. Matti kysyi Twitterissä porukkalenkille Halssilaan, mutta skippasin sen. Jotenkin on hirveän vaikea lähteä sosialisoitumaan, edes sitä vähää. Ehkä vielä joskus.

Loppupäivän vietän siivoillessa ja touhuillessa ja jossain vaiheessa on otettava muutama Overwatch-comppi. Sauna, kanansiivet. Tämä päivä on jo nyt mestariteos.

Toimistolla on mukava määrä porukkaa, lähes kaikki. Fiilis on tasaisen hyvä koko päivän ja työt sujuvat. On sellainen ”perjantaifiilis”. Iltapäivästä porukka alkaa valumaan baareihin. Minulla odottaa kotona kivaa tekemistä, nimittäin kahden tietokoneen asennus koteloihin. Tästä kerroinkin eilen.

Kotiin kävellessä pohdin suhdettani alkoholiin. En ole ajatellut asiaa aikoihin, mutta näinä hetkinä aine tuulahtaa mieleen. Muistan vielä tilanteet, jolloin olin alkoholinkäyttäjä, enkä kadu mitään. Ajat olivat ja menivät. Hohtonsa siinäkin.

Muistan, että kirjoitin alkoholista toisenkin, vähemmän paasaavan kirjoituksen, mutta jätin sen julkaisematta. Olutharrastajasta absolutistiksi – tipattomuus elämäntapana kuulostaa nykyään jotenkin saarnaavalta. En oikein jaksa enää koko aihetta, se kun ei liikuta elämääni millään tavalla. En tykännyt kuinka alkoholittomuus alkoi aiheena viemään miestä äärilaitaan. Sober curious-meininki alkoi tuntumaan yhtä äärimmäiseltä kuin puliukkous. Haluan olla ”raivoraitis”, mutta en enää puhu siitä. Se on jo osa minua ja identiteettiäni, enkä osaa ajatella asiasta toisin. Ja hyvä niin.

Mutta kirjoitetaanpa nyt silti vielä vähän tästä, kun on näköjään asia taas mielessä.

Joskus viihdytän itseäni, että mitä jos kääntyisin takaisin satunnaiseksi alkoholinkäyttäjäksi. Ajatus tuntuu vaikealta ja hieman ahdistaakin, mutta on hyvä jatkuvasti haastaa omaa ajatteluaan. Uudelleen aloittaminen olisi kuin vegaani ryhtyisi vuosien jälkeen syömään lihaa… ensimmäisenä herää kysymys: Miksi? Ei löydy syitä. Kun se ei enää maistu, niin ei maistu.

Jos alkaisin taas käyttämään alkoholia, minun olisi hyvin vaikea sisäistää oikeaa hetkeä, tapaa ja syytä juoda. Jos korkkaisin kaljan töiden jälkeen, ottaisinko toisen? Jos ottaisin toisen ja juttu luistaisi, voisi ottaa vielä useamman? Jos vihdoin pääsisin kotiin, olisin alkoholin vaikutuksen alaisena lasten seurassa. En ymmärrä enää nykyään, miten saatoin tehdä sen pienokaisilleni. Olin pikku hiprakassa tai vähän humalassakin varmasti vaaraton ja huoleton, mutta väärältä se nyt tuntuu, erityisesti kun vaimoni on kuulonäkövammainen. Olisi voinut sattua ihan mitä vain.

Jos taas en menisi kotiin, potisin siitä huonoa omaatuntoa ja ahdistusta koko illan. Laittaisin vaimolleni känniviestiä siitä, kuinka ahdistaa ja olen huono isä ja puoliso. Huojuisin Burger Kingin kautta kotiin sössöttämään, kuinka meni myöhään ja masentaa, kun lapset ovat jo nukkumassa.

Jos taas olisi ns. ”työasioita” tai ”äijien ilta” tai vaikkapa ihan muuten vaan oikea hetki ryyp…maistella hienoja oluita, iskisi sosiaalinen ahdistus jota lääkitsisin alkoholilla. Törmäisin aina vain lisää tuttuihin, puolituttuihin ja hyviinkin tyyppeihin, mutta väsyisin nopeasti ja ahdistuisin lisää, jolloin pakottaisin itseni juomaan lisää, jotta selviäisin ahdistuksestani. Kun vihdoin pääsen omaan rauhaan, sekin tapahtuu yksin kantapaikan pimeimmässä nurkassa, koska en kehtaa mennä pimeään kotiin katsomaan ihmisrauniota peilistä. Olen loppu, tweettaan mitä sattuu, otan äkäisen selfien ja painun kotiin nukkumaan. Haisen paskalle ja kuorsaan. Aamulla on hirveä krapula ja saan paniikkikohtauksen. Ihmettelen maailmanlopun meininkiä, vaikka kaikki on ”hyvin”. Serotoniinivarasto on tyhjä. Ahdistus jatkuu seuraavan viikon, vaikka en joisi tippaakaan. Naurattaisi, elleivät nämä olisi esimerkkejä ihan oikeista, perus menneisyyden kaljailloistani.

Kuvitellaan hetken, että olosuhteet sallisivat juomisen. Lapset olisivat jo isoja ja muuttaneet pois kotoa. Kävisin pubissa tai tupaantuliaisissa, nauttisin ölppästä. En omista ajokorttia tai autoa, joten se on pois yhtälöstä. Yrittäjänä voin päättää työaikani ja toivottavasti tulevaisuudessa työpäiväni ovat vieläkin järkevämpiä.

Tässä hypoteettisessa skenaariossa rajoittavia tekijöitä alkoholin käytölle ei enää olisi ympäristön ja olosuhteiden osalta, ainakaan kovin keskeisesti. Otan baarissa tai tupaantuliaisissa ensimmäisen oluen. Kevyt nousuhumala tuntuu päässä. Sitten sitä seuraa jomotus, ahdistus tai molemmat. Vaikkei näitä vielä heti iskisikään, sosiaalinen ahdistukseni ottaa vallan. Alan vetäytymään omaan rauhaan tai juon hieman lisää. Todennäköisesti jälkimmäistä. Vaikka pysyisin kahdessa kaljassa, ahdistus on nyt kunnolla päällä. Ihmettelisin, mihin tarvitsen tätä ainetta, kun voisin olla ”luomunakin”, ahdistuisin vähemmän ja voisin lähteä heti kun haluan. Voisin tehdä toki niin kaljankin kanssa, mutta aina on tuoppi kesken tai joku tarjoaa lisää. ”Ainahan voi vielä yhden ottaa”, oikeastaan haluankin lisää kun oikein makuun päästään. Pian olemmekin jo jatkoilla.

Sumuisena ja kännissä on huoleton ja parhaimmillaan iloinen, mutta samalla ei kiinnosta mikään mikä normaalisti kiinnostaisi. Olen pohjimmaiselta luonteeltani äärimmäisen utelias innostuja ja alkoholi tappaa minusta kokonaan sen puolen. Alkoholi pistää lykkäämään asioita, jotka tuntuvat siinä hetkessä ”liian työläältä”. Esimerkiksi jotkin appit joita haluan kokeilla, tietotekniset oivallukset, sivuprojektit, musiikillinen luovuus tai mikä tahansa oivaltavan viihdyttävä ja kiinnostava asia loistaa juodessa poissaolollaan. Jaksan joitakin hetkiä nauttia hyvästä keskustelusta ja parin tunnin ilotuksen jälkeen kaikki mikä tekee minusta minut on murhattu. Sinne unohtuivat budjetoinnit, todo-listalla tänään olevat kivat jutut, pianon soittaminen, lenkillä käyminen, statsien seuraaminen, serverin konffiminen, nimeä tähän jokin rollemainen kiva asia… Minua ei hetkeen ole. Innostusta on vaikea kerätä takaisin. Ehkä dagen efterin jälkeen, sitten kun saa kerättyä palasensa lattialta.

Alkoholinkäytön uudelleen aloittaminen ei veisi pois sitä mitä olen oppinut selvinpäin olemisesta: Selvänä voi paremmin, on virkeämpi, nukkuu paremmin, lompakossa on enemmän rahaa, kiinnostus säilyy omiin harrastuksiin, pääsee lenkille milloin vain, paino pysyy hallinnassa, keskittyy enemmän muihin kuin itseensä, suhde lasten ja vaimon kanssa on läheisempi ja ennen kaikkea ahdistushäiriö ei lähde ”spaikkaamaan”. Alkoholi yhdistettynä ahdistushäiriöön, herkkyyteen ja sosiaaliseen ahdistukseen ei ole todellakaan hyvä kombo. Minulla meni pitkään tajuta, että alkoholi oli se liukaste, joka piti hengissä suurinta osaa ongelmapaletistani. Alkoholi pitkitti henkistä kärsimystä ja toi myös mukanaan fyysisiä oireita, taloudellisia ongelmia ja rakoja ihmissuhteisiin.

En koskaan sano ”ei koskaan”, mutta hyvin vaikealta se tuntuisi taas aloittaa jokin, jonka on kokonaan lopettanut.

No, se siitä alkoholista. Olen mitä olen. On täydellistä näin. Tykkään nykyään siitä, kun voin keskittyä täysillä asioihin, joita rakastan.

Kelataan perjantai-iltaan. Löydän itseni ruuvimeisseli kädessä, asentamassa Peikon uutta koteloa. Huomaan hymyileväni ja laulavani:

Here’s a little song I wrote
You might want to sing it note for note
Don’t worry be happy
In every life we have some trouble
When you worry you make it double
Don’t worry, be happy
(Don’t worry, be happy now)

Otan etäpäivän, jotta ei tarvitse perheneuvolan vuoksi rampata. Pojan asioita. Osalistun yksinäni, koska puolisoni olo on flunssainen. Pohdimme poikani koulunkäyntiä ja hänen toiminnanohjauksen taitojaan.

Näyttää vahvasti siltä, että poikani täytyisi käydä toinen vuosiluokka uudestaan. Hänellä menee koulussa ihan hyvin, mutta riittävät sosiaaliset ja toiminnalliset edellytykset puuttuvat. Mielestäni poikani on fiksu, mutta arka. Kahdeksanvuotias haluaa olla vielä pieni, isin oma poika.

Ymmärrän kuitenkin muiden kannan, kun koulussa pitäisi osata toimia ilman että aina on joku patistamassa. Seuraavaksi tutkitaan sitten neuroepätyypillistä oireyhtymää, autismin kirjoa ja tarkkaavaisuushäiriötä. Viitteitä näihin löytyisi varmasti isästäänkin… Turhauttaa, kun kaikelle pitää olla jokin leima ja nimi. Pojan koko pieni ikä on käytetty toimintaterapiaan, lastenpsykologikäynteihin, puheterapiaan ja vaikka mihin… No, kuten sanon kaikille: Ei kai siinä mitään menetä. Pelataan nämäkin kortit läpi.

Työpäivä sujuu hienosti. Vaikka tekeminen on todella pirstaloitunutta, pystyn keskittymään niihin kahteen pääasiaan mihin pitikin.

Aamun Sunsaman reflektointi (Daily planning) antaa tehtäväksi taas vähän liikaa. Kommenttini:

Semmosta. Aika kiireiseltä näyttää taas. Eiköhän tästä(kin) selvitä.

Pääsen lopettamaan työt kerrankin viiden jälkeen.

Illalla haen tyttären kanssa Postista tilaamani kotelon ja SSD-levyn. Tämän jälkeen asennamme Lotan kanssa tietokoneen. Nörttiperheessä yhteinen aika on koneella istumista, tai sitten niiden kasaamista. Toimii.

Huomenna olisi tarkoitus vaihtaa Peikko-palvelin omaan koteloonsa ja siistiä vihdoin vaatekomero. On hyvä, että on projektia.