Nukun yli kymmenen tuntia, pimeässä ja hiljaisuudessa on niin mukavaa. Tänään ahdistuksen määrä on ollut syystä tai toisesta tavallista suurempi. Ei pitäisi olla mitään mistä ahdistua, mutta sehän tässä onkin ongelmallisinta. Tuntuu koko ajan kuin joku olisi kuollut, vaikka kaikki on ihan hyvin. Ehkä minä tosiaan tarvitsen sitä terapiaa. Harmillista on, että terapeuttia ei vieläkään ole löytynyt. Vapaat ajat ovat juuri nyt kiven alla.

Israelissa nuoruuttaan viettänyt äitini tekee päivälliseksi shakshukaa, Lähi-Idän herkkua, jossa on muunmuassa haudutettua kananmunaa, tomaattikastiketta ja fetajuustoa. Herkullista.

Iltapäivällä poika pyytää ulos pulkkamäkeen. En millään jaksaisi lähteä, mutta lopulta suostun. Rämmimme hangessa ja nauramme. Kaadumme selällemme ja jäämme lumeen makaamaan. Katsomme hiljaa puiden latvoja. Laskevan auringon valo paistaa mäntyihin ja jättää kultaisen auran jälkeensä. Kaunista, poikani toteaa. Olen samaa mieltä.

Sisälle tultuamme syömme hieman herkkuja ja olemme vain.

Tänään on väsyttänyt ja ollut jotenkin raskas hengittää. En tiedä mikä minua vaivaa. Hengitän ehkä huonosti. Koko selkäranka on ollut ihan jumissa niskaan saakka. Pää tuntuu irtoavan. Ehkä tämä kaikki johtuu siitä. Fyysisetkin vaivat voivat aiheuttaa ahdistusta tuosta vain. Kaikista hauskinta, että en ole edes hirveästi miettinyt mitään, vasta kun tätä kirjoittaessa. Ei ole täällä mennyt ylianalysoinnin puolelle.

Lopetan tämän tekstini tähän sanonnalla, jota olen käyttänyt jo ehkä vähän liikaakin: Ei tämä tästä.