Istun hiljaa ja tuijotan näyttöä. MacBook Pro -kannettavan näppäimistön taustavalo ja puoliteholla valaistu näyttö luovat hentoa valaistusta muuten pimeään huoneeseen. Olen äitini luona. Kylä on sen verran pieni ja talo sen verran syrjässä, että on kuin maalla olisi. Hiljaista. Ulkoa ei kuulu autojen ääntä, nuorison mölinää, kadun vilskettä tai edes tuulen ujellusta. Kestää hetki, ennen kuin aivot asettuvat tähän upeaan rauhallisuuteen.

Palataan vielä hetkeksi päiväaikaan. Suuni käy, puheripuli iskee kuin salama kirkkaalta taivaalta. Kahvikuppeja on tullut kumottua vähän liikaakin. Kofeiinin aikaansaama hyperaktiivisuus pistää jutun luistamaan. Mutta ei se mitään, jutustelulla on aikansa ja paikkansa. Kahvikuppi kädessä lörpöttelystä huolimatta saan tehokkaan työpäivän aikaan. Lopetan työt ajoissa kolmen jälkeen, jotta ehdin pakkaamaan.

Pojan kanssa mummolassa seuraavat kolme yötä. Juuri nyt en osaa päättää sulkisinko kannettavan kannen vai laittaisinko jonkin elokuvan pyörimään. Päätän ihan kohta.